Opiskelija vietti yön työskennellen Aleksandriassa ja päätti jossain vaiheessa levätä hetken opiskelijatilan sohvalla. Noin puolen tunnin kuluttua vartija tuli herättämään nukkujan käskien tätä joko palaamaan töihin tai lähtemään kotiinsa. Miksi opiskelijatilassa ei saa nukkua, vaikka väsymys tuntuu olevan yhä useamman opiskelijan perusolotila?
Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksesta (YTHS 2008) käy ilmi, että viidennes opiskelijoista arvioi nukkuvansa harvoin tai tuskin koskaan riittävästi ja joka kymmenes opiskelija koki päivittäistä väsymystä. Myös jatkuvan ylirasituksen kokeminen, itsensä kokeminen onnettomaksi ja masentuneeksi, vaikeus keskittyä tehtäviin sekä valvominen huolien takia olivat opiskelijoiden keskuudessa yleisiä.
Opiskelijan prekaari arki on jatkuvaa kamppailua erilaisten ongelmien kanssa: Milloin ehdin nukkumaan, kun on kirjoitettava yötä päivää, jotta saan seminaarityöni valmiiksi ajoissa? Missä voin nukkua, kun en ehdi ennen yövuoron alkua kotiinkaan? Mitä teen, kun tällä viikolla on kolme tenttiä ja kaikki kirjat vielä lukematta työkiireiden vuoksi? Missä säilytän tavaroitani, kun kaikki säilytyslokerolliset paikat menevät kiinni klo 20?
“Useimmiten uni saa yliotteen tylsällä luennolla: luennoitsijan monotonisen äänen tuudittamana torkahdan pöydän ääressä, mutta toisinaan olen myös aivan suunnitelmallisesti pannut maate luentosalin penkille. Makuuasennossa on muutenkin mukavampi kuunnella, jos ei nukuta. Luentosalien kiinteät penkkirivit ovat käsittämättömän epämukavia istumiseen.”
Onko opiskelijan ainoa vaihtoehto siis simahtaa luennolle, vai löytyykö tilaa levolle? Tästä on otettava selvää, joten lähdimme kuljeskelemaan yliopistolle lepopaikkoja etsien.
Lepoasentoon!
Nisäkkäille on luontaista hakeutua hereillä ollessaankin aina silloin tällöin makuuasentoon. Ajattelepa vaikka kissoja ja koiria. Lapsetkin tämän vielä tekevät, mutta jo koululaisilta turhanaikainen venkoilu karsitaan pois: koulussa ja aikuisten maailmassa työskennellään pystyasennossa. Piste. Kuitenkin keho tarvitsee hetkittäisiä irtautumisia ja liikettä: on saatava tuntea painovoima myös muualla kuin ristiselässä, nähtävä horisontti ja paikannettava kehonsa tilassa.
Miksi nukkuva ihminen koetaan jonkinlaisena häiriönä, paikasta ja tilanteesta riippumatta? Rautatieasemilla, jopa lentokentillä nukkumiseen tai ylipäänsä makuuasennossa olemiseen suhtaudutaan äärimmäisen nihkeästi. Nukkuva henkilöhän muodostaa pienimmän mahdollisen uhkan ympäristölleen! Silti vahtimestareiden ja vartijoiden tehtävänä on huolehtia, ettei heidän valvonta-alueellaan nukuta.
“Vartija herätti minut opiskelijatilan sohvalta ja sanoi, että kaikki, jotka täällä yrittävät nukkua, tullaan häätämään!”
Vartijoiden käytössä voidaan tietenkin vedota ”nukkujan omaan turvallisuuteen” tai muihin vastaaviin argumentteihin, mutta lähinnä kyse tuntuu silti olevan julkisen tilan siisteydestä, johon ei tämäntyyppinen poikkeuksellinen käytös sovi. Vartijoidenhan tulisi, sen sijaan että ajavat nukkuvia ihmisiä pois, mieluummin valvoa, että opiskelijat saavat levätä rauhassa kenenkään häiritsemättä.
Miksi nukkuminen ja lepääminen sitten ovat poikkeuksellista käytöstä? Miksi makuuasento on tabu? Nukkuessaan ihminen sulkeutuu omaan, uniseen maailmaansa. Hän on fyysisesti läsnä tilassa, mutta unessa hän ei kykene havainnoimaan ympäristönsä tapahtumia. Makuuasennossa hän asettuu alttiiksi vaaroille, hän on haavoittuvainen. Makuulla hän on altis myös läheisyydelle ja lähestymiselle… seksille?
“Portaikkojen alta löytyy mahtavia paikkoja: täällä on hiljaista, hämärää ja turvallista jopa kahden ihmisen nukkua. – Onkohan täällä harrastettu seksiä? – On. – No mut sehän on vaan kivaa.”
Siinäkö se tabu? Kuulimme huhua, että yliopistomme hiljainen huone olisi jokunen vuosi sitten suljettu seksin vuoksi. Tampereen yliopistollakin on samansuuntaisia kokemuksia ja suunniteltu pussauskoppien perustamista läheisyyttä varten.
Paradoksaalisesti “huomioasteikon” molemmat ääripäät asettavat samoja ongelmia: ihminen, jolla on ADHD, ei pysty keskittymään eikä kiinnittämään huomiotaan riittävän pitkäksi aikaa, joten häntä on kontrolloitava hidastamalla, jotta hänen huomiokykynsä jälleen palautuisi normaaliin vaihteluväliin. Toisessa ääripäässä nukkuva ihminen taas keskittyy liikaa ja irtautuu maailmasta. Hän ei huomaa mitään. Häntä on siis kontrolloitava nopeuttamalla, hänet on palautettava huomiotalouden piiriin.
Määrittelemättömiä joutilaisuuden tiloja ei ole. Opiskelijatiloissakin on tarkkaan kontrolloitu, mitä saa tehdä ja mitä ei. Millaisia normeja lepäämisellekin on yliopistolla asetettu? Ja ennen kaikkea, miksi lepäämistäkin pitää kontrolloida?
Ehkä nukkumisen kontrollointi todistaa julkisen tilan muuttuneesta funktiosta. Se ei ole merkitsemätöntä tai hahmotonta tilaa, jota voitaisiin käyttää yhteisillä ja arvaamattomilla tavoilla, vaan jo valmiiksi talouden ja kulutuksen käyttöön osoitettua tilaa. Julkisessa tilassa olemisen hinta on se, että sitoutuu luovuttamaan huomiotaan. Tästä kieltäytyvä ihminen on hyödytön ja tuottamaton, joten hänen käytökseensä puututaan.
Puuttuvat joutilaisuuden tilat
Joissain yliopiston tiloissa on erikseen erotettu ns. ”opiskelijoiden tila”, joka esim. Aleksandriassa on eräänlainen kellariloukko: katon rajassa olevista pienistä ikkunoista paistaa päivän valo vain nimeksi, mutta tilan kaksi sohvaa kyllä houkuttelevat lepäilemään. Löytyypä hyllystä myös lueskeltavaa ja tilassa on mahdollista keittää kahvit ja teet ja valmistaa eväitään. Kuitenkin: huone on jo ovelta alkaen täynnä erilaisia kieltoja ja määräyksiä, kuten ettei tilassa saa työskennellä ja siksi nettiyhteyttäkään ei ole, astioita ei saa viedä Aleksandrian puolelle… Ovatko opiskelijat tosiaan ihan itse keksineet omaan opiskelijatilaansa tällaisia sääntöjä? Ja kenen tilaa sitten on kaikki muu tila yliopistolla? Kenellä on omaa tilaa?
Yliopistolla opiskelijat ovat pääsääntöisesti julkisessa, yleisessä tilassa ja henkilökunnalla on omia työhuoneitaan ja tiloja. Jos näet sohvalla läppäri sylissä kirjoittelevan ihmisen, hän ei todennäköisesti ole henkilökuntaa vaan opiskelija. Aina tilan ennalta osoitettu käyttö ei kuitenkaan toimi: tapasimme professorin, joka sanoi istuvansa säännöllisesti kahvilassa lukemassa, sillä lukemisen kaltainen työskentely on nykyään tullut työhuoneessa käytännössä mahdottomaksi hallinnollisten kiireiden keskellä.
Kun pieniä laitoksia on keskitetty yliopistolla suurempiin yksiköihin, niin esimerkiksi humanistisen tiedekunnan laitokset ovat joutuneet muuttamaan omista pienistä viihtyisistä tiloistaan suureen Metsätaloon. Tässä muutoksessa tilaa on löytynyt vain henkilökunnalle, joka on nyt loputtomien käytävien varrella omissa huoneissaan. Opiskelijoille varattuja tiloja tai kohtaamispaikkoja ei enää ole. Eikä sohvia.
Keskustakampuksen tiloja on viime vuosina peruskorjattu ahkerasti. Päärakennus, Porthania, Topelia, Aleksandria, Metsätalo… Millaisia näiden “perusparannusten” vaikutukset ovat olleet? Millä tavoin tilat ovat muuttuneet? Kokemuksissamme korostuvat tilojen virtaviivaistuiminen, muuttuminen tehokkaammiksi ja samalla kolkommiksi. Perusparannuksissa tiloista häviää kaikki elämä.
Ainakin huomiotalous on vielä pitänyt näppinsä erossa yliopistosta siinä mielessä, ettei vanhoja rakennuksia ole muutettu viihtyisiä sohvanurkkauksia, kahviautomaatteja ja pöytäkiekkopelejä kuhiseviksi ideahautomoiksi – vanhat rakennukset kantavat seinissään yhä tsaarinaikaisen auktoriteetin muistoja. Kun vanha ja uusi kohtaavat toisensa perusparannusten iljettävässä liitossa, näitä vallan jälkiä ei ole edes haluttu hävittää. Rakennusten käytävät kuiskaavat opiskelijalle: “Sinä et kuulu tänne etkä ole riittävän hyvä. Nöyrry.”
Vielä parikymmentä vuotta sitten arkkitehtien luonnospiirustukset muistuttivat maailmaa neutronipommin jälkeen. Kaikki oli päällisin puolin kunnossa, mutta yhtään ihmistä ei näkynyt. Arkkitehtien ja insinöörien lähisukulaisuus näkyykin siinä vihassa, jota kumpikin tuntee kaikkea elävää (likaista), aktiivista (sekasortoa aiheuttavaa) ja arvaamatonta (vaarallista) kohtaan. Koneen on toimittava moitteettomasti – vaikka kuten Félix Guattari osoittaa, kone toimii vain mennessään jatkuvasti rikki – ja tilallisen dispositiivin on oltava aukoton. Niinpä arkkitehtien suunnittelemat tilat eivät luonnostaan tarjoa mahdollisuuksia tai jätä avoimeksi, vaan kieltävät tai käskevät: istu tässä, älä nojaa tähän, kulje tästä, älä makaa tässä. Vasta vuosien määrätietoinen eläminen voi saada kiviseiniin kirjotut alistamistekniikat kadottamaan äänensä ja unohtamaan tarkoituksensa. Ja peruskorjauksen yhteydessä kaikki alkaa jälleen alusta.
Viime vuosina havainnekuviin on kieltämättä jo ilmestynyt hiiliperäisiäkin elämänmuotoja. Kuten kivi niitä ennen, ovat nekin kuitenkin tarkasti säädeltyjä. Uuden kampuskirjaston havainnekuvissa ei näy nukkuvia opiskelijoita eikä eväiden syöntiä lattialla. Peruskorjattu Metsätalo on funktionalismia parhaimmillaan: jokaisella tilalla on määrätty tehtävänsä, joka kyllä tehdään tiettäväksi ja josta ei turhia neuvotella.
Metsätalossa on kammottavia käytäviä, jotka on kuin tehty siihen, ettei siellä missään nimessä voisi olla mukavasti. Koko talo vaikuttaa suurelta metroasemalta. Äänimaisema on myös osa tilaa. Metsätalon kaikuvat suuret käytävät kantavat kuiskauksenkin kauas. Mitä tarkoitusta tämä palvelee? Tällaisessa tilassa ei ole minkäänlaista mahdollisuutta omaan rauhaan tai intiimiin keskusteluun.
Käytävä on läpikulkua eikä mitään muuta varten, vaikka se olisikin 10 metriä leveä ja 50 metriä pitkä ja nielisi laitosten tilamäärärahoista leijonanosan. Jotta näistä tiloista voisi saada edes hieman iloa elämään, on niitä välittömästi ryhdyttävä käyttämään “väärin”. Matto, patja, sohva ja kasvi kerrallaan voimme ehkä muuttaa nämä bakteerikammoiset laboratoriot ja meluisat asemahallit hikisiksi tehtaiksi ja salaperäisiksi viidakoiksi.
Prekaarista väsymyksestä univallankumoukseen
On myös kysyttävä, miksi opiskelija ylipäätään on väsynyt.
Nykytaloudessa kiinteä pääoma ei enää aineellistu koneisiin ja laitteisiin, jotka kapitalistin pitäisi pyrkiä mahdollisimman nopeasti kuolettamaan. Taloudessa, joka perustuu kykyymme tietää ja oppia, kiinteän pääoman paikalla on pikemminkin oma ruumiimme. Kuten Brett Neilson ja Christian Marazzi huomauttavat, tämän seurauksena ihmisen ruumiista on tullut se kiinteää pääomaa edustava kulu, joka pyritään kuolettamaan mahdollisimman nopeasti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ruumiin ylläpito ulkoistetaan työläiselle itselleen – niinpä vastaamme ja maksamme enenevässä määrin terveydenhuollostamme, koulutuksestamme ja asumisestamme itse. Ruumis on talouden näkökulmasta muuttunut työvälineestä välttämättömäksi kustannukseksi, joka on pyrittävä minimoimaan. Niinpä emme enää löydä tilaa ruumiillemme.
Kuljeskelumme osoitti, ettei nukkumiselle ole yliopistolla tilaa. Tiedontuotannon tehtaassa on tuotettava aineettomia hyödykkeitä ja pysyttävä itsekin immateriaalisena. Niinpä meidän on itse tuotava ruumiillisuus takaisin tähän onnettomuuden tehtaaseen. On otettava haltuun tilaa lepäämiselle ja nukkumiselle, joutilaisuudelle ja hajamielisyydelle.
“Kerran näin, että joku opiskelija oli Aleksandriassa siirtänyt nojatuolin vahtimestarin kopin taakse, valvovan katseen ulottumattomiin ja lepäili siellä – nerokasta!”
Vallataan Aleksandriassa ryhmätyötiloja lepoa ja nukkumista varten. Laitetaan oveen lappu, jossa lukee: ”Täällä saat levätä ja nukkua. terveisin Löhö-Tiikeri”. Valtaamiseen tarvitaan vain kourallinen porukkaa alkuun ja sitten kutsutaan kaikkia väsyneitä tulemaan lepopaikkaan. Kysytään facebookissa: ”Oletko väsynyt?” ja katsotaan mitä ihmiset vastaavat. Vaaditaan, että Aleksandriassa on saatava nukkua! Tehdään tarroja, joiden avulla voidaan merkata lepopaikkoja.
Vaaditaan yliopistolle päivittäinen siesta! – Päiväuni tekee hyvää ajattelulle! Sanotaan ei lentokenttäyliopistolle ja vallataan kaikki sohvat nukkumiselle! Leiriydytään yliopistolle retkipatjojen kanssa! Nukutaan luennoilla! Käperrytään kaappeihin! Hidastutaan, pysähdytään joutilaaseen teenjuontiin ja unohdetaan tehokkuusvaatimukset! Syödään omia eväitä joka paikassa ja viedään astioita opiskelijatilan ulkopuolelle!
Vaaditaan kaikki tyhjät käytäväneliömetrit opiskelijatiloiksi! Otetaan kaikki aulat olohuoneiksi! Vaaditaan yliopistolle 24h säilytyslokerot! Kirjastoihin patjoja ja riippumattoja! Luentosaleihin löhönurkkauksia! Opintoaikojen rajausten tilalle aikaa nukkumiselle!
***
Katso kuvat väsyneiden opiskelijoiden kuljeskelusta: Lepopaikkojen kartoitusta – kuljeskelu yliopistolla
Katso myös: Helsingin yliopiston yökäytössä olevien opiskelijatilojen käyttösäännöt (“Tiloissa yöpyminen, nukkuminen, pyykin peseminen tai muu majoittuminen on kiellettyä.” jne.)
Lue juttu Itä-Suomen yliopiston ylioppilaslehdestä Uljaasta: Missä täällä voi nukkua? (s. 18–19).
