Vuodet Helsingissä

Muutin Helsinkiin kymmenisen vuotta sitten opintojen perässä. Ensimmäinen syksy oli puitteiltaan varsin surkea, vaikka en sitä oikein edes huomannut, olin niin innoissani opinnoistani ja uudesta elämänvaiheesta. Ensimmäinen syksy Helsingissä oli pimeä ja kolea ja ihmisiin oli vaikea tutustua paremmin. Muut opiskelukaverit olivat Helsingistä ja heillä oli omat valmiit kaveripiirinsä emmekä ryhmäytyneet fuksiporukkana. Massaluennoilla oli vaikea tutustua kehenkään. Kämppikseni Hoasin soluasunnossa olivat tylyjä ja asuivat solussa vain pakon edessä, oikeasti he olisivat halunneet asua yksiössä. En tuntenut Helsinkiä enkä ehtinyt siihen tutustumiseen aikaa käyttääkään: ravasin bussilla yliopiston ja Helsingin reunalla sijaitsevan opiskelija-asuntolan väliä, luin tentteihin. Iltaisin kun tulin ”kotiin”, kadut olivat tyhjiä ja autioita. Kun muutin Helsinkiin, kuvittelin että käyn Tavastialla kuuntelemassa rock-keikkoja – mutta eihän minun opintotukeni siihen riittänytkään, en käynyt Tavastialla kertaakaan.

Mutta kuten sanoin, en tullut silloin ajatelleeksi kaikkea tätä. Luin vain tyytyväisenä tentteihin nenä kylmänä viltin alla jäätävässä soluasunnossani.

Vaikka rahattomuuteen tottuu, se myös joskus hetkiseksi supistaa mielikuvitusta. Joskus tuntuu siltä kuin Helsingissä ei olisi mitään paikkaa johon pääsisi ilman rahaa.

Mutta onneksi muitakin rahattomia nuoria löytyy. (Mikään ei kai olisi kurjempaa kuin olla rahaton yksinään?) Kesä koittaa. Joku lähettää tekstiviestin että nähdään puistossa jäätelöllä. Minä keitän kahvia termospulloon ja otan roskalavalta dyykkaamani kahvikupit mukaan. Tapaamme puistossa, jollakulla on viltti, toinen on hakenut jäätelöpakkauksen Siwasta. Lohkomme jäätelönpalasia, kaadamme kahvia kuppeihin. Jäätelönokare kahvissa on minulle uusi idea.

Alan löytää paikkoja, monella tapaa. Kesätyöpaikkoja, osa-aikatyöpaikkoja. Torimyyjänä Kauppatorilla. Postinlajittelua loputtomien käytävien päässä. Toimistotöitä salaperäisissä uusissa tiilirakennuksissa. Maanalaisia huoltokäytäviä. Vanhoja huviloita: hylättyjä, tuhoutuneita ja kunnossapidettyjä kristallikruunuineen. Tehdashalleja, entisiä satamarakennuksia joihin puhkeaa uusia yhteisöjä. Ihmisten koteja: vaatimattomia ja hulppeita.

Alan oppia missä voi ottaa nokoset rauhassa, miten päästä vessoihin ilmaiseksi, missä voi dyykata ruokaa ja kokeilen monia paikkoja joissa voi lukea (ja kirjoittaa).

Kesällä käyn läpi uimarannat, talvella uimahallit.

Etsin koko ajan hyviä bileitä ja ne aina siirtyvät paikasta toiseen. Vakipaikkaa ei tahdo löytyä mistään (useimpien paikkojen tuomioksi koituu: huonoa musiikkia, liian kallista, liikaa häirintää). Viimein alan löytämään paikkoja joissa minua ei häiritä tanssiessani.

Joihinkin paikkoihin muodostuu poliittisia koteja. Joskus ne ovat hetkellisiä pyrskähdyksiä, joskus pysyvämpiä. Aina ne ovat ihmisten muodostamia. Joissakin voi korjata pyörää, toisissa syödä omia eväitä, joissakin voi vain kokoustaa. Joissakin nukkua sohvalla.

Mielenosoitukset, kadunvaltaukset ja kriittiset pyöräretket muuttavat kokemukseni kaduista. Yhtäkkiä voinkin kävellä tai istua tai pyöräillä keskellä ajokaistaa. Kaupunki näyttää toiselta keskeltä katua katsoen, kauniimmalta. Olen ihmisten joukossa toisella tapaa. En sukkuloi jalkakäytävällä anonyymisti toivoen, ettei kukaan kiinnitä minuun huomiota, vaan jotenkin vapautuneesti, kaupunkia avoimesti katsellen tiettyjen, tietynlaisten ihmisten kanssa.

Metsänpeitoksi sanotaan tilannetta kun tuttu metsä käykin yht’äkkiä vieraanoloiseksi ja sitä eksyy. Minusta tuntuu että Helsingissä minut joskus valtaa kaupunginpeitto: luulen tuntevani Töölön mutta eksynkin siellä. Tai olen jossain lähiössä ja minulla on reitti selkeänä mielessäni ja kadunnimet tallella, mutta toisiaan muistuttavat elementtirakennukset sotkevat suuntavaistoni totaalisesti.

Helsinki kätkee sisäänsä myös ihmeellisiä sisätiloja: kiipeilyseiniä jotka kohoavat kymmenien metrien korkeuteen; väestönsuojia joissa voikin ampua jousipyssyllä tai skeitata; taloja jotka on omistettu taiteen tekemiselle (niin lapsille kuin aikuisillekin). Omituisia pieniä (ja suuria) museoita. Hirveästi pieniä gallerioita. Isoja, mahtipontisia taideinstituutioiden kirkkoja.

Löydän pieniä metsiä, luonnonsuojelualueita, ihastuttavia kallioita ja rantoja. Mitä kauneimpia saaria ja näkymiä ulapalle. Löydän paikkoja joista kerätä vihreää, marjoja ja sieniä – ja kukkasia! Löydän upeita puita. Puista pahkoja joilla on kasvot. Metsäaukioita. Lampia. Hiidenkirnuja. Jylhiä siirtolohkareita. Kaikenmaailman koloja.

Kaikki paikat Helsingissä ovat jotenkin kerrostuneita. Ei välttämättä kovin pitkälle; havaitsen vain joitakin vuosikymmeniä. Helsinkini muuttuu myös nopeasti: tänne on rakennettu uusi asuinalue hetkessä, tuonne uusi puisto, tämä ravintola on ollut tässä pitkään. Viime viikon graffitit on jo poistettu. Romanileiri on kadonnut, tai oikeastaan siirtynyt, hajaantunut. Alppipuisto on muuttunut bilemestaksi. Karhupuistoon on tullut kukkasia ja hipstereitä.

Luulen, että kohta alan nauttia oman muistini kerrostumista. Vuonna 2009 kun rakensin camera obscuran vallattuun taloon ja meri muuttui taivaaksi…

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s