Laivassa. Taas. Tällä kertaa laiva on isompi. Katamaraani, Makedonian-Palace.
Olemme matkalla katsomaan Adrian-meren helmiksi kutsuttuja rantoja Egremiä ja Porto Katsikia sekä myyttistä Ithakan saarta.
Laivamme muistuttaa kelluvaa kerrostaloa, niin iso se on. Kolme kerrosta nielee sisäänsä useamman sata matkustajaa. Päivä on aurinkoinen. Balkan-pop raikaa ja kapteeni kertoo, että kohta Lefkaksen saari jää oikealle puolellemme. Ihmiset istuvat kannella bikineissä ja shortseissa.
Viimeksi kun olin laivassa Kreikassa, oli elokuu ja vuosi 2008. Lähdimme Samoksen saarelta kohti Turkkia. Päivä oli kaunis kuten tämäkin. Istuimme kannella, minä ja perheeni. Näimme matkalla delfiinejä, jotka lähtivät uimaan laivan nostattamilla aalloilla. Ihmiset ottivat kuvia.
Tänäänkin ihmiset kuvaavat mutta enimmäkseen toisiaan, itseään tai sattumanvaraisesti kaikkea, minkä ohi menemme. Oikealla puolellani nainen valkoisissa bikineissä etsii oikeaa asentoa. Edessäni seisovan miehen ruskettunut vartalo kiiltää hiestä ja aurinkorasvasta. Kaivan itsekin aurinkorasvan laukustani ja lisään sitä nenään, poskipäihin ja olkapäihin. Aurinko paistaa täydeltä terältä.
Hetki sitten, ennen laivan lähtöä, riitelimme matkaseurueeni kanssa siitä, että teimmekö väärän valinnan ottaessamme tämän laivan. Laiva tuli täyteen ja tajusimme, ettei rauhasta tulisi olemaan tämän matkan aikana tietoakaan. Nyt on jo liian myöhäistä katua. On vain totuttava erilaisten hajujen ja äänien sekasotkuun.
Minulle tämä ihmispaljous ja meteli on liikaa. Huomaan arvostelevani ihmisten tarvetta poseerata kameralle: stereotyyppisellä tavalla seksikkäitä kauniita naisia katsomassa taskupeileistä, että he näyttävät edustavilta seuraavassakin kuvassa ja ylipäätänsä meteli ja ihmispaljous tuntuvat muuttavan sisäisen sääkarttani harmaaksi ja ukkospilvien kerääntyvän mieleni taivaalle uhkaavan mustina. Koitan siirtää huomioni takaisin siniseen taivaaseen ja turkoosina välkehtivään mereen. Miellyttävä tuulen vire käy kasvoilleni.
Palaan mielessäni kuusi vuotta taaksepäin. Olimme tulleet Samoksen saarelle juhlimaan vanhempieni hääpäivää. Matka oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen aurinkomatka, jonne olimme lähteneet koko perheen voimin: minä, pikkuveljeni, isä ja äiti. Oli todella kuuma, noin +30 asteen helle joka päivä. Hotellissamme ei ollut ilmastointia. Matkamme oli tyypillinen pakettimatka, johon kuului mahdollisuus osallistua yhteisretkille. Olimme varanneet pari tällaista retkeä. Yhden Turkkiin Efesokseen.
”…Efesoksessa saat kulkea samoilla kaduilla, joilla Julius Caesar ja Kleopatra ovat aikoinaan kulkeneet.
Noin 1,5 tunnin laivamatkan jälkeen saavumme Turkissa sijaitsevaan Kusadasin satamakaupunkiin, josta matkaamme bussilla Efesokseen. Arkeologit ovat huolellisesti kaivaneet esiin katuja, kirjaston, palatsin, kylpylän, bordellin ja amfiteatterin, johon on mahtunut 24 000 katsojaa. Monet raunioista ovat säilyneet hyvin, mutta joistakin on jäljellä vain perustuksia ja yksittäisiä pylväitä.
Varmasti tiedetään Rooman keisari Julius Caesarin ja kuningatar Kleopatran käyneen täällä ja tarun mukaan Jeesuksen äiti Maria ja rakkain opetuslapsi Johannes olisivat kuolleet Efesoksessa.” (Finnmatkojen retket.)
Ja toisen Patmokselle.
”Lähde tutustumaan ainutlaatuiseen Patmokseen. Retki alkaa noin kolme tuntia kestävällä laivamatkalla Patmokselle, joka sijaitsee Samoksesta lounaaseen.
Jo lähestyessämme saarta saamme ihailla Patmosta mereltä käsin. Korkealla sataman yläpuolella on valkoinen Horan kaupunki ja sen vieressä kohoaa valtava, keskiaikainen Johanneksen luostari, joka sakaraisine muureineen muistuttaa satulinnaa.
Nousemme maihin Skalan kylän satamassa, jossa on ihastuttavia kahviloita ja pikkuliikkeitä. Bussi kuljettaa meidät ylös vuorenrinnettä, ja käymme ensin luolassa, joka on yksi Kreikan ja koko kristinuskoisen maailman kunnioitetumpia paikkoja. Täällä evankelista Johannes koki näyt, joihin Johanneksen Ilmestyskirja, Raamatun viimeinen kirja, perustuu.
Luolasta jatkamme matkaa mahtavaan luostariin, joka rakennettiin vuonna 1088. Luostarissa on mm. aarrekammio, jossa on kauniita hopeaesineitä ja suuri kokoelma keskiaikaisia ikoneja.
Palattuamme Skalaan on aikaa omin päin tutkia kylän viehättäviä kujia päin ja nauttia lounas jossakin viihtyisistä tavernoista tai juoda kupillinen kahvia sataman kahvilassa.
Palaamme Samokselle mukanamme kokemuksia, jotka varmasti muistat pitkään. ” (Finnmatkojen retket.)
Ja totta vieköön nämä matkat jäivät ikuisesti muistiin!
Matkapäivämme aamuna lähdimme turistibussilla kohti naapurikylää jo ennen auringon nousua. Muistan, että oli vielä pimeää. Torkuin bussissa. Tullessamme naapurikylään aluksemme odotti jo satamassa. Se oli pienehkö kolmikerroksinen puinen lautta. Miehistö oli kreikkalaista.
Koska päivästä oli tulossa kaunis, valitsimme monen muun tavoin kansipaikat. Lautassa oli useamman matkatoimiston asiakkaita ja omatoimisia retkeilijöitä. Lautta oli joku vuorolautan tapainen. Kaikki turistit eivät siis olleet suomalaisia. Suomalaisten lisäksi laivassa oli amerikkalaisia ja etelä-eurooppalaisia turisteja. Meidän suomalaisten mukana oli turistiopas, joka alkumatkan ajan kertoi tarinoita matkamme kohteista kovaääniseen. Päivä oli mitä kaunein ja ihmiset hyväntuulisia. Olimme tulleet jo yli retkemme puolen välin, kun katseeni kiinnittyi yllättäen johonkin meressä. Kun tarkensin katsetta riittävästi, ymmärsin sen olevan kenkä.
Pian ymmärsin näkeväni veden varassa ihmisiä. Lautta hidasti vauhtia. Meressä oli muutamia vaatekappaleita, kenkiä ja kelluvia merimerkkejä. Osa ihmisistä piti kiinni merimerkeistä ja kellui pinnalle niiden varassa. Merkkejä uponneesta aluksesta ei näkynyt.
Kun tulimme lähemmäs näin, että ihmisiä oli useita. Joukossa oli ainakin yksi lapsi.
Kuulimme avunhuutoja ja näimme jonkun heiluttavan anovasti käsiään. Osa ihmisistä taas oli ihan paikallaan – liian paikallaan.
Lautalla olijat joutuivat sekasortoiseen tilaan. Kyselimme, ”mitä tapahtuu? Miksi emme heitä heille pelastusrenkaita ja pelasta heitä laivaan?”
Turistioppaamme keskusteli lautan miehistön kanssa, joka oli radiopuhelimitse yhteydessä jonnekin (myöhemmin ajattelin heidän soittaneen Frontex:ille). Pian kuulimme, että kyseessä olevat ihmiset voivat olla vaikka merirosvoja! Joten mitään ei tehdä vielä. Miehistön vastaus herätti hämmennystä ja pian ärtymystä. Näimme ihmisten olevan hengen hädässä, ajatus merirosvoista tuntui kaukaa haetulta.
Aika kului. Ja mitään ei tapahtunut. Wc:t menivät tukkoon. Vesi loppui. Laivassa olevat turistit vaativat, että jotain tehtäisiin. Turistioppaamme itki eikä pystynyt enää toimimaan. Joku kuvasi tilannetta. Toivoin, että minulla olisi voimaa toimia. Heittää pelastusrengas, ruveta rettelöimään, jos mitään ei tapahdu. Mutta sen sijaan, että olisin kyennyt toimimaan, jähmetyin täysin.
Jonkin ajan kuluttua tajusin kuitenkin liikkua. Jätin perheeni kannelle ja menin sisäpuolelle. Istuin siellä ja tärisin. En kyennyt katsomaan ulos enää ollenkaan. Peitin silmäni ja koetin valehdella itselleni, että tätä ei tapahdu, että olen jossain muualla. Aloin pelätä lautan uppoavan. Mieleeni pyrki ajatuksia siitä, että joutuisin itsekin veden varaan, että olisin hukkumaisillani. Painajainen otti vallan. Muistin, miltä tuntui taistella itsensä pintaan, haukkoa happea keuhkot täyteen ja vajota pinnan alle tuntien keuhkojen tyhjentyvän taas. Muistin myös sen tunteen kun ei jaksanutkaan enää nousta pintaan ja sen hetkellisen helpotuksen tunteen tapaisen, mutta sitten voimakas elämän halu heräsi minussa ja hengitin sisään. Keuhkoni täyttyivät veden sijaan ilmasta. Tajusin olevani yhä lautalla. Turvassa?
Vieressäni istui kaksi amerikkalaista naista, jotka tarjosivat minulle vettä ja keksejä. En muista pystyinkö ottamaan mitään. Vaihdoimme muutamia ajatuksia tapahtumista. Hekin olivat todella järkyttyneitä. Tuntui täysin käsittämättömältä, että ihmisiä, jotka ovat hengenhädässä, ei auteta. Että heidän annetaan hukkua siinä silmiemme edessä.
Näimme, että paikalle oli tullut kaksi muutakin alusta. Ne olivat Frontex:in veneitä, jotka vartioivat aluevesien rajoja, toinen Turkin, toinen Kreikan. Oli kulunut ainakin kaksi tuntia, kun lopulta alkoi tapahtua jotain. Lauttamme sai luvan tai käskyn poimia elossa olevat kyytiin. Lautta poimi vedestä seitsemän tai kahdeksan ihmistä. Lähestyimme useampaa vedessä kelluvaa ihmishahmoa, kaikkia emme poimineet, joten osan täytyi olla hukkunut.
Kun ihmiset oli poimittu lautan alimpaan kerrokseen, kulku sinne suljettiin. Alimmassa kerroksessa oli pelastetut ja miehistö. Miehistöstä tultiin kysymään lääkäriä. Menin takaisin kannelle, jossa muut perheenjäseneni olivat.
Odottelu jatkui. Saimme kuulla matkaoppaan välityksellä, että odotimme Turkilta lupaa rantautua. Olimme Turkin aluevesillä. Kului toiset pari tuntia.
Kerran yksi pelastetuista oli päässyt alimmasta kerroksesta lautan miehistön ohi lautan toiseen osaan. Mies oli ihan paniikissa. Huusi jotain, mitä emme ymmärtäneet ja koitti tarttua ihmisiin. Hänet vietiin takaisin alas. Yksi mies meidän joukostamme pääsi kerran vuorostaan alas ja hän palasi kertoen kuullensa pelastetuilta heidän tarinansa.
He olivat kuuleman mukaan lähteneet Turkista ja pyrkineet Kreikkaan. Jostain syystä salakuljettajat olivat kuitenkin jättäneet heidät Turkin aluevesien puolelle. He olivat maksaneet matkasta tuhansia ja nyt he arvelivat, että Turkkiin saavuttuamme heidät pidätettäisiin ja matkanteko päättyisi siihen. En missään vaiheessa kuullut, mistä he olivat alun alkaen lähteneet.
Lopulta saimme luvan rantautua. Me turistit nousimme lautasta Kusadasissa. Miehistö ja pelastetut jäivät lautaan. Saimme kuulla, että tulisimme takaisin jollain toisella kyydillä. Meidän lauttamme jäisi Kusadasin satamaan kunnes tutkinta olisi ohi.
Vaelsimme läpi Kusadasin basaarin kuin zombiet. Kauppiaat huutelivat ja koittivat kaupata kuka mitäkin. Olimme rättiväsyneitä ja järkyttyneitä. Harhailimme päämäärättömästi kaduilla. Nähtävyydet eivät kiinnostaneet eikä mikään muukaan. Kulutimme aikaa kahvilassa istuen. Kahvi oli sokerista ja vahvaa. Lauma laihoja kissoja pyöri jaloissamme kerjäten. Kiinnitin huomiota laihaan ja takkuiseen pentuun ja huomasin, että sen olemassaolo ahdisti minua. Minua ahdisti sen kokema nälkä ja halusin tiputtaa sille jotain ruokaa, toisaalta toivoin sen katoavan, sillä en halunnut sen olevan siinä muistuttamassa ahdingostaan, jolle en mahtaisi mitään.
Tunnit Kusadasissa matelivat, mutta olin kiitollinen siitä, sillä takaisin lauttaan astuminen hirvitti. Tuntui, että nämä tulisivat olemaan elämäni viimeiset tunnit. Olin siitä lähes varma. Olin jo aiemmin lautalla ollessamme alkanut pelätä, että lauttamme uppoaa tai se upotetaan. En uskonut selviäväni kokemuksesta hengissä. Olin nähnyt jotain sellaista, josta ei varmastikaan voisi säilyä hengissä kertomassa asiasta.
Lauttaan oli kuitenkin noustava, jos halusi päästä takaisin. Kyytimme lähtiessä satamasta näin vilauksen lautasta, jolla olimme tulleet ja lautan kannella naisen, joka kietoi huivia päänsä peitoksi.
Veneessä soi kovaa joku hittibiisi. Kapteenilla oli pitkät hiukset ja hän lauloin kappaletta ääneen venettä ohjatessaan. Miehistö tuntui riehakkaalta, mikä tuntui siinä mielentilassa kauhealta. Aallot löivät veneen laitaan. Merikin pauhasi. Istuin kannella, koska en uskaltanut mennä alemmas – lähemmäs merta, joka tuntui vihamieliseltä. Teki mieli itkeä, mutta sen sijaan vain istuin mykkänä paikallani. Tärisin. Tunsin olevani yksin. Välillä joku perheen jäsenistäni halasi. Tunne siitä, että meidät halutaan hukuttaa, yltyi.
Pääsimme kuitenkin tunteestani huolimatta elävinä perille. Loppu loma meni sumussa. Lentokoneessa pelko palasi. Kotiin palattuani aloin nähdä uhkia kaikkialla. Pelkäsin autossa, junassa, ratikassa… Töissä pelkäsin lasisen katon tippuvan niskaani. Olin varma, että asuntoni on syttynyt tuleen, kun olin poissa kotoa ja näin pelastusajoneuvojen ajavan samaan suuntaan, tai ihan minne vain. Hakeuduin terapiaan. Hiljalleen lakkasin pelkäämästä kaikkea ja pystyin taas elämään – välillä jopa huolettomasti. Jonkinlainen syyllisyys kuitenkin jäi.
Syyllisyys siitä, että on hyväosainen, että asuu Eurooppa-linnakkeessa. Syyllisyys myös siitä, että on elossa, ettei kyennyt auttamaan – ehkä joku olisi pelastunut, jos olisin tehnyt jotain, vaikka ruvennut huutamaan, että jotain on tehtävä – ”HETI PAIKALLA!”. Siihen mitä tapahtui ei voi enää vaikuttaa eikä itseruoskinta auta. Päinvastoin se lamauttaa. On annettava anteeksi, hyväksyttävä voimattomuuden tunne ja voimistettava itsessä sitä ajatusta, että asioihin voi vaikuttaa, että voin toimia nyt, vaikka en toiminutkaan silloin.
Nyt kuusi vuotta tapahtuman jälkeen olen jälleen Kreikassa. Katson merta. Auringon säteet tanssivat veden pinnalla. Meri on tyyni eikä näytä uhkaavalta. On kaunista. Olen uinut meressä joka päivä, joskus kolmekin kertaa. Uskallan taas kellua meressä. Tuntuu mukavalta maata selällään vedessä, katsella sinistä taivasta ja pilviä ja tuntea, miten vesi kannattelee.
Maanmittauslaitos 