Heterotopioita, osa I

Kaupungista tulee mieleen rakennukset ja kadut – mutta miksi emme heti ajattele puistoja ja puita? Niitä on Helsingissä paljon. Aivan keskellä pääkaupunkia on Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha, joka on puistaan ja kasveistaan huolimatta eräänlainen epäpaikka: sinne on koottuna ja nimilapuilla varustettuina representaatio maailman kasveista. Se on eräänlainen tilallinen kuva tai kooste maapallosta.

Heterotopiat ovat toiseuden tiloja. Toiseuden paikat ovat paikkoja, jotka toimivat ei-hegemonisilla ehdoilla ja ovat samanaikaisesti fyysisiä ja mentaalisia. Niissä vallitsevat eri lainalaisuudet kuin muualla ja ne joko suostuttelevat tai pakottavat käyttäytymään toisin kuin muualla arkielämässä. Lisäksi niillä on paljon yhteyksiä toisiin paikkoihin (niin valtavirran paikkoihin kuin toisiin vaihtoehtotiloihin). Sanassa heterotopia topia tarkoittaa paikkaa ja hetero viittaa moninaisuuteen, risteävyyteen.

Michel Foucault käsitteli heterotopioita luennossaan ”Des Espace Autres”  vuonna 1967 ( ja se on julkaistu vuonna 1984 ranskalaisessa lehdessä Architecture /Mouvement/ Continuité.) Luennossaan Foucault tutkii eräänlaisen ihmismaantieteen keinoin paikkoja, jotka heijastavat ympäröivää yhteiskuntaa. Heterotopia ei ole Foucault’lle tiukasti määritelty käsite vaan hän on kuvannut erilaisia määritteitä, jotka pätevät heterotopioihin (mutta eivät kaikkiin heterotopioihin).

Heterotopiat voivat olla paikkoja, joissa affirmoidaan eroja. Ne voivat olla myös paikkoja, jonne voi paeta auktoriteetteja ja repressiota. Heterotopiat ovat marginaalisia tiloja, jotka näyttävät ympäröivän yhteiskunnan nurinkurisesti, heijastuksena: heterotopioissa on koottuna jotain mitä ei mahdu muualle yhteiskuntaan.

Heterotopioita ovat esimerkiksi: Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha, yllättävä paratiisi keskellä hälyistä kaupunkia maailman kaikkine kasveineen latinankielisillä lapuilla varustettuina; Hietaniemen hautausmaa, kuolleiden yhteisö kaupungin laitamilla; talonvaltaukset jotka muistuttavat toisista talonvaltauksista, menneistä yhteisöistä; queerklubit, väärän kuninkaan juhlat, joissa heteronormatiivisuus on purettu palasiksi.

Heterotopiat kuvaavat paikkoja, joissa olemme ja joita halkoo erilaiset suhteet. Nämä paikat eivät ole palautettavissa toisiinsa, vaikka ne viittaavat toisiin paikkoihin ja kertovat jotain toisistaan, toimivat peileinä toisilleen.

Sen lisäksi että heterotopiat ovat konkreettisia, fyysisiä tiloja, ne ovat myös mentaalisia ja subjektiivisia kokemuksia. Foucault kuvailee heterotopian tilakokemusta peilimetaforalla: peilissä näkee jotain, jota ei oikeastaan ole olemassa, heijastuksen (utopian). Mutta samalla heijastus peilissä on fysikaalinen olemassa oleva objekti: se on heterotopia, jonka kautta voi kuvitella oman ruumiinsa.

Mutta jotain jäi Foucault’lta käsittelemättä: mitä jos katsot peiliin etkä näe siinä itseäsi; näet tilat, yhteisöt ja toiminnan rakenteet mutta et näe omaa ruumistasi toimimassa niissä tiloissa. Peilikuvasi kohdalla näet vain tyhjää. Jos olisit olemassa, voisit kokea kauhua.

Heterotopioissa tuotetaan ihmisille eriytyviä kokemuksia. Tästä esimerkkinä käy leipäjono. Leipäjono on näyttämö yhteiskunnasta, joissa jotkut saavat muruset pöydältä.

Leipäjonot on usein nimetty hyväntekijöiden toimesta: ”Elämän Eliksiiri”, ”Elämän Leipä”. Näistä saan pakastettua, eräpäivän ylittänyttä lenkkimakkaraa, leivän, joka kotona paljastuu homeiseksi sekä EU-jauhoja. Leipäjonojen nimet kuvottavat minua: ”Hyvä arki”. Hyvä arki on kaukana leipäjonosssa seisoskelusta. Olen saanut kielteisen toimeentulotukipäätöksen, koska olen opiskelija vaikka en saa opintotukea. Leipäjonossa ihmiset näyttävät surullista, masentuneilta, vihaisilta, ärhenteleviltä ja pelokkailta. Tummaihoiselle miehelle huudellaan avoimen rasistisesti ja hän näyttää siitä ahdistuneelta. Jonossa vieressäni olijat kommentoivat värikästä kaulahuiviani että minkä pöytäliinan se on kietaissut kaulaansa. Leipäjonossa jonottaminen saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi luuseriksi, jonka osa tästä maailmasta on yksi homeinen leipä. Leipäjonoreissun jälkeen nojaan sillan kaiteeseen, katselen merenlahtea, salmensuuta joka vie jonnekin. Minun on hengitettävä, tunnen huimausta.

Kun elämäntilanteeni vaihtuu ja olen töissä ja pääsen ensimmäistä kertaa syömään ikäisteni nuorten aikuisten hipstereiden suosimaan ravintolaan, taivastelen sisimmässäni ruoka-annosten hintoja mutta päätän nauttia tilanteesta. Ravintolassa olevat ihmiset ovat iloisia, tyylikkäitä ja hyvinvoivan näköisiä. Sovin joukkoon. Äärettömän herkullista ruokaa maistellessani yritän samalla maistella tunnetta, että mitä jos tuntisin yhteenkuuluvuutta tähän joukkoon: silloin maailma olisi auki ja minua varten. Toisin kuin leipäjonossa, jossa tunsin yhteenkuuluvuutta leipäjonojoukkoon (joka tunteena oli sellainen, että tässä me nyt olemme pohjasakkana ja meitä erottaa toisistamme monet kerrostuvat huonot kokemukset ja että ihmiset yrittävät epätoivoisesti pitää kiinni edes jostain arvokkuuden tunteesta, vaikka toisia polkemalla). Syön hyvällä ruokahalulla. Mutta samalla tunnen huimausta.

Heterotopiaa voi määritellä se, että siellä on ei-toivottuja kehoja, niitä jotka eivät mahdu yhteiskunnan ihannekuvaan (kuten Euroopan köyhien kiertävien romanien muodostamat leirit ovat heterotopioita verrattuna hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalidemokraattisiin elementtilähiöihin; romanien majoittuminen estetään ja kielletään ja ulkomaalaisina pidettyjä romaneja aktiivisesti häädetään).

Heterotopioita myös määrittää se, että niihin ei pääse aivan noin vain. Sisäänpääsyyn voi olla erilaisia konrtrollitoimenpiteitä, siirtymiä, askelmia tai rituaaleja. Esimerkiksi päiväkodit: päiväkodit ovat tiloja joissa on (tietyt) lapset ja muutama aikuinen – kuka tahansa ei voi osallistua päiväkodin toimintaan. Tilana päiväkoti eristää lapset läheisistään ja toisaalta sulkee lasten olemassaolon pois yhteiskunnallisesta elämästä ja pois aikuisten silmistä ja mielestä. Kääntämällä katseen päiväkoteihin heterotopiatilana näemme kuin peilistä, ketkä yhteiskunnan arkimenosta puuttuvat.

Heterotopiat kaikuvat toisia tiloja. Mielisairaaloihin eristetään ihmisiä yhteiskunnan elämänmenosta mutta silti monelle herää kaikuna mielisairaalasta mielikuva turvasatamasta, turvapaikasta, lepopaikasta – luostarista.

Luostari. Kävelen entisen ekumeenisen karmeliittaluostarin puutarhan poikki. Luostari ei ole enää käytössä mutta itsevarmasti hyppään risuaidan yli luostarin puutarhaan; totta kai luostarin pihalla saa kävellä, sanoo intuitioni. Rannassa on kappeli, jossa on koristeellinen kuva ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Pihalla on erakkomajoja. Niihin voi vetäytyä mietiskelemään: ympäristö auttaa vetäytymään maailman kohinasta ja herkistää itseään sisäisyydelle, jonka kautta on mahdollista kuulla jumalan ääni luonnosta ja maailmankaikkeudesta, omasta itsestä.  

Yksin ollessa joutuu kohtaamaan itsen. Kun on muiden kanssa, saa aina toiselta palautetta omasta olemisestaan, ja usein se on myönteisempää kuin mitä yksin ollessa. Toisen kanssa muodostuu aina vuorovaikutuksen myötä sosiaalinen tila jossa ollaan. Ollaan toista varten ja toisen kanssa ja toinen peilaa sinua. Yksin ollessa itseä joutuu tutkailemaan toisin.

Luostari on meren äärellä. Kivet rannassa ovat elottomia, kylmän meren aallot loiskuvat, muodostavat vaahtoa niiden päälle. Maisema on liikkeessä ja se on ääretön. Lämmin kehoni lepää suuren kiven päällä ja tajuntani rauhoittuu vastaanottamaan merta. Aivan kuin ovi joka avautuu, sulkeutuu ja avautuu.

Eristysselli. Jos jossain ihmisen sielu tapetaan niin eristyssellissä. Siellä on vain ikkuna jota ei saa avattua. Koin eristämisen olevan keino ratkaista henkilöstö- ja resurssipula, mutta se oli myös vallankäytön väline ja rangaistusmetodi. Sairaalassa itsetuhoisuus ja ahdistus – äärimmäiset tunteet – muuttuivat rangaistavaksi asiaksi. Potilas riisuttiin eristyksen yhteydessä väkivalloin alasti, ja lukittiin valaistuun kameravalvottuun koppiin, jossa oli vähemmän mukavuuksia kuin poliisiputkassa. Se tuntui raiskaukselta, nöryytykseltä, ja se oli varmaan osin tarkoituskin. Minut eristettiin 4 sairaalavuoden aikana useita kymmeniä kertoja. Eristyksen kesto vaihteli muutamasta tunnista noin vuorokauteen. Ulos pääsi vasta silloin, kun näytteli mukana, esitti rauhallista ja ”sopeutui”. Pelkään edelleen suljettuja paikkoja, ”koppikammo” ei varmaankaan katoa koskaan.

Sairaala on minulle eräänlainen vankila, johon joudutaan ilman rikosta. Virikkeetön ympäristö, säädellyt ulkoiluajat tai ulkoilun täysi puuttuminen, eläminen päivittäisen aikataulun ja tiukkojen sääntöjen mukaan eristettynä luonnosta ja ulkomaailmasta muuttaa ihmistä. Moni laitostuu ja joutuu kotiuduttuaan opettelemaan arkiset asiat alusta. Pitkäaikaispotilaat – ”kroonikot” – ovat kuin vanhuksia, tyhjiä, hauraita ihmisen kuoria, joiden sielu on lukittu jonnekin syvälle. Hoitajat olivat kiireisiä ja usein töykeitä. Vertaistukea sai tupakkahuoneessa; joskus muiden potilaiden tarinat saivat omat ongelmat tuntumaan mitättömiltä. Meitä yhdisti halu päästä toisenlaiseen todellisuuteen, ja pettymys nykyistä kohtaan. Halu jonnekin pois. 

Mielisairaala. Olin työharjoittelussa mielisairaalassa nuoriso-osastolla. Sairaala oli kaukana syrjässä asutuksesta. Ennen keuhkoparantolat ovat olleet mäntymetsissä koska ajateltiin että se on hyväksi keuhkoille. Nyt ne nuoret laitetaan sitten jonnekin syrjäseudun psykiatriseen eristyksiin ja ajatellaan että joillain ihme tehotoimenpiteillä asiat korjaantuu. Siellä haisi lääkkeet, eritteet ja pesuaineet. Ikään kuin hoitoa olisi yritetty sopeuttaa kaikille ja sitten ei sovi kenellekään. Ahdistuin itse paikasta tosi paljon ja voin siellä huonosti. Ikään kuin siellä ei tapahtuisi mitään hyvää.

Kävin kerran hippiekoyhteisössä. Siellä oli paljon yhteiskunnasta säikähtäneitä ihmisiä. Nyt he lepäsivät, hoitivat viljelysmaata, rakensivat yhteistä maailmaansa talkootöinä. Olivat avoimia ja ystävällisiä vierailijoille, minulle. Jututin yhtä poikaa. Hätkähdin kun hän kertoi nimensä. Hänellä oli sama harvinainen nimi kuin mielisairaalassa viruvalla toverillani. Hän kertoi keräävänsä täällä voimia, tulevansa aina tänne kun maailma tuntuu käyvän liian pahaksi. Mietin mielisairaalaa. Siellä toinen samanniminen nukkuu päivät pitkät lääketokkurassa, lepää. Seuranaan valkoiset seinät ja töykeästi ja yksioikoisesti kohtelevat hoitajat.

Olen parvekkeella. On kylmä ja raikas aamu. Pilvien takaa pilkistänyt aurinko on houkutellut minut hengittämään raitista ilmaa parvekkeelle. Harmaat pilvet lipuvat taivaalla. Auringon valo ja pilvien varjot saavat maiseman muuntumaan hetkessä valosta varjoon, varjosta valoon. Tuuli havistelee kauniin ja paljaan kotituomen oksia, kääntää viereisen koivun oksien kädet kohti taivasta. Horisontissa näkyvät nostokurjet.

Tännekö jään? Puita taivutellut tuuli saapuu parvekkeelle, heilauttelee paitani liepeitä. Tuuli tuntuu kylmältä, kahvimuki lämmittää käsissäni. Jättää kädenjälkensä tänne, mahdollisimman suuren ja lämpimän, vai kadota omiin maailmoihinsa, haihtua ilmaan savuna niin että vain pari ihmistä sen saattaisi huomata?

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s