Kehonajattelua

Kaverin kissa alkoi välttelemään häntä kun hän alkoi käyttämään testosteronihormonia. Reagoimmeko mekin tuoksuihin? Miltä jonkun läsnäolo tuntuu? Reagoimme toisten kehoihin vaistomaisesti tunnetasolla: sitä ei voi valita, kokemukset ovat piirtäneet meihin tietyt tunnereaktiot ja muistijäljet.

Mitä ovat kehojen suhteet toisiin kehoihin? Omat muistot toisista kehoista vaikuttaa siihen miten kokee yhteyttä toisiin kehoihin, niiden tapoihin olla.

Tyttönä kasvaa helposti sellaiseen kehontulkintaan, että susta ei oo uhkaa kenellekään eikä itselle. Oma keho on miellyttävä ja hoivaava. Oma kosketus voi tehdä toiselle hyvää ja luoda läheisyyttä. Ja sitten kun astuu tytölle rajatusta ruumiin toimintatilasta ulos, niin se tuntuu voimauttavalta ja kenellekään ei aiheudu pahaa. Tyttönä ei myöskään ohjaudu voimaharjoitteluun koska oletuksena on, ettei niitä voimia ole alkujaankaan. On myös hätkähdyttävää kun omasta vaarattomana pidetystä tytön kehosta tuleekin jotain joka voi myös vahingoittaa toisia.

Poikana kasvaa helposti kehontulkintaan, jossa olennaista on väkivallan säätely. Taannoin poikia valistettiin yläasteella että leikkimielinen nujakointikin voi tappaa. Tästä tulee ymmärrys, että oma keho on mahdollinen tappokone ja muitten poikien kehot ovat myös ja kosketus voi tappaa. Ja kuitenkin on oltava voimakas, jotta voi puolustaa itseään. Positiivista on tämän mukana tuleva kehonkuva: että on vahva ja voimakas ja kykenevä.

Kasvamme kehontulkintoihin joiden mukaan joissakin kehoissa tulkitaan olevan voimaa ja valtaa ja joissakin sitä ei tulkita olevan. Se vaikutta tulkintaan omasta kehosta ja sen kyvystä satuttaa toista ja tulla satutetuksi. Toisaalta kokemus omasta kehosta vahvana antaa toimijuutta ja itseluottamusta. Toisaalta on pelottavaa, että silloin omalla keholla on myös voimaa satuttaa toisia.

Mitkä ovat keinot, joilla turvallisuutta voi luoda omalla kehollaan? Ja mitkä tilat itse kokee turvalliseksi? Jotkut meistä kantaa muistoja mieskehojen tekemästä väkivallasta – tällöin se mihin reagoi tunnetasolla on vain mieskehon läsnäolo. Se ei ole enää oikein valinta-asia, että pelkääkö vai ei, jos pelkoreaktio tulee vaistomaisesti.

Mutta tuovatko kollektiivista turvaa samanlaisten kehojen läsnäolo vai moninaisten kehojen? Joskus tuntuu siltä, että samanlaisten kehojen kanssa vuorovaikutus tapahtuu helposti ja kommelluksitta. Jos oma keho putoaa jotenkin sukupuolijärjestelmän väliin tai keho on muuten marginaalissa, niin oma kokemus on usein sellainen, että jos läsnä on eri kehoja, turvallisuuden kokemus tulee siitä että omalle keholle on tilaa monien kehojen joukossa. Kun läsnä on eri kehoja ja kaikki ei näytä samalta, se tuo mukanaan myös oletukset eri kokemusten läsnäolosta. Tästä näkökulmasta samankehoisten joukko näyttää siltä että kehomuotti tulee hegemoniasta: niistä kehoista jotka määrittävät tilan ovat tietynlaisia ja muille annetaan ikään kuin lupa olla.

Keho kantaa mukanaan etuoikeuksia ja oletuksia mitä kokemuksia keholla on. Cispositio tarkoittaa sitä että hulahtaa jompaan kumpaan valmiiseen lokeroon sukupuolijärjestelmässä, siis että on nainen tai mies. Cispositio on valtapositio. Tällöin on mahdollista hahmottaa oman keho neutraalina toimijana. Kun kehossa on epäjatkuvuuksia, kun keho ei solahda jompaan kumpaan lokeroon, se tuottaa ongelmia. Mutta vaikka cisvaltapositio päällepäin voi näyttää helpolta, se ei tarkoita sitä, että ei kokisi ristiriitoja ja olisi emotionaalisesti kiinni niissä ristiriidoissa. Kehon suhde cis- ja transpositiotihin on niin monimutkainen, että oletukset, identiteetti ja etuoikeudet voivat olla ristiriidoissa keskenään.

Normeilla on tapana kaventaa esilläolevaa kokemusta, koska ihmiset piilottavat, häpeävät ja kätkevät normien ulkopuolelle jäävän kokemuksen. Tämä tuottaa kollektiivisen harhan: luulon että kaikki muut sopivat tähän normiin (koska kaikki piilottavat sen mikä ei sovi). Se vaikuttaa myös vuorovaikutukseen: toisesta tulee oletettua jotain ahtaan normin mukaan, jotta ei tekisi epäsopivia oletuksia. Normit jylläävät koska ihmiset ovat varovaisia mitä sanovat ja varovat ”väärien” asioiden sanomista.

Normin voima kasvaa kun oletukset, jotka liittyvät normiin kasvavat (esimerkiksi oletukseen että joku on nainen, liitetään kasvava määrä lisäoletuksia, minkälainen nainen on). Tällöin todella normiin sopivien ihmisten joukko pienenee ja yhä useammalle tulee kokemus siitä että ei mahdu normiin. Jos normiin liittyvää oletusjoukkoa onnistuisi pitämään mahdollisimman pienenä, tulisiko väljemmin tilaa olla?

Voiko naiserityisen feminismin sisällä kritisoida sukupuolijärjestelmää? Ainakin sukupuolierityisessä ”menaiset”-diskurssissa muut näkökulmat häivytetään pois tai oikeastaan ne eivät pääse sanallistumaan lainkaan ja kehojen kannalta toisen kehokokemuksen omaavat ihmiset joutuvat häivyttämään itsensä näkymättömiin.

Kirjan talon salissa TransHelsinki-viikon transyhteisöseminaarissa eri kehot ovat läsnä: katson uteliaisuudella ja ilolla miten ihmiset ovat kehoissaan, se on virkistävää. Seuraavana päivänä samassa salissa naisasialiitton Unionin kokouksessa sen sijaan keski-ikäiset naiset ovat kokoussalin edessä ja keskiössä ja pikkuhiljaa paikalle valuva queernuoriso valuu marginaaliin salin reunustojen penkeille.

Meidän marginaaliin sijoittuva sukupuolenhahmottaminen tuntuu olevan marginaalista myös sukupuolentutkimuksessa. Kun tarkastelee lähemmin queertutkimusta, huomaa sen usein viittavaan homo- ja lesbotutkimukseen joka nojautuu kaksinapaiseen sukupuolijärjestelmään. Onko subjektin oltava nainen tai mies? Tästä ei päästä yli. Sanallistettu välimuoto näiden välillä tai nais- ja miessubjektin varioiminen pohjautuu sekin perusjakoon.

Monelle meistä, kun puhutaan naisista tai miehistä, tulee hiukan sellainen olo, että itse huijaa omalla olemassaolollaan puhetilanteessa. En ehkä ole täysin nainen tai en ainakaan sellainen nainen mistä tässä nyt on puhe; tai minä olen ainakin toisenlainen mies. Pitäisikö minun paljastaa se jotenkin puhujalle joka olettaa minut joksikin?