Uimassa

Yöuinnilla, kuutamouinnilla Kumpulan maauimalassa. Menen yksin. Pyöräilen puutalojen ja pimeiden, lehtipuiden varjostamien katujen halki. Löydän maauimalan, näen sen etäältä: sieltä kuuluu soittoa ja naurua ja näen valojen ja roihujen hohtavan. Mutta olen jotenkin väärällä puolella. Joukko pikkupoikia pyöräilee samalle paikalle, kysyn heiltä neuvoa ja he opastavat minut avuliaasti oikeaan suuntaan.

Menen lipputiskille, opiskelijalta 1,90 €, tavattoman edullista. Käyn sisään. Uimala on pimeä ja tunnelmallinen. Väkeä on paljon. Kaiuttimista kuuluu kesähittejä ja lattarimusiikkia. Minusta se on tunnelmallista. Romanttista. Tähdet näkyvät taivaalla ja suuri kuu nousee tumman metsänreunan takaa. Ihmiset näyttävät upeilta hämärässä: altaasta hohtava keinovalo saa heidät näyttämään ylväiltä. Ulkoroihut loimuavat reunoilla. Hymyilen itsekseni: itseromanttisuus yksikseni on vähän uutta minulle. Ihmispaljouden ilossa ja jännityksessä voi fiilistellä omiaan.

Uiminen on ihanaa. Muistelen hiukan kuinka monta vuotta sitten yritin selättää kesämasennustani maauimalauinneilla. Aamulla herätessä tulevan päivän tyhjyyteen ja yksinäisyyteen pakotin itseni stadikalle: pyöräily ylämäkeen tuntui niin raskalta, että uskoin monasti matkanteon tyssäävän siihen. Perillä maauimalassa yritin keskittyä veden kantavuuteen, auringon lämpöön ja iloiseen hälinään ympärilläni. Usein makasin vain altaan reunalla ottamassa aurinkoa, keräämässä voimia. Mutta nyt en ajattele sitä sen enempää. Ihailen kaikkea mitä näen. Altaan reunalla ulkosuihkussa on tyttö: vesi valuu suihkusta hänen päälleen ja höyrystyy samantien patsaana ylös. Aivan kuin tyttö olisi liekeissä, vesihöyrypatsaassa.

Menen saunaan: en ole koskaan ollut uimahallin saunassa, joka on näin täynnä! Lauteet ovat täynnä ihmisiä ja lauteiden edessäkin on täyttä mutta kukaan ei ole hermot kireinä vaan naiset rupattelevat rennosti kaiteisiin nojaten. Tunnelma on kertakaikkisen eteläeurooppalainen (mielikuvissani, mitäpä minä tietäisin Etelä-Euroopasta): ihmiset näyttävät upeilta, kantavat ylväästi itseään, heillä on hauskaa ja tunnelma on samanaikaisesti rento ja jännittyneen iloinen. Lattarimusiikki ja pieni rupattelu täyttävät äänitilan.

Pispalan Tahmelan uimaranta ei tunnu syvenevän lainkaan. Kävelen veteen, kävelen pitkälle, uimareita tulee vastaan, kävelen vielä pidemmälle. Olen rannan ja saaren välissä, tuntuu kuin olisi keskellä järveä. En ehkä ole koskaan aikaisemmin ollut. Minua on aina varoiteltu ja ohjeistettu uimaan rannan myötäisesti lähellä rantaa (siltä varalta että tulee suonenvetoja tai hätätilanteita) ja minä olen kuuliaisesti totellut neuvoja. Mikä mieletön tunne olla kaiken veden keskellä. Uin ja uintiliikkeet tekevät minut tietoiseksi kehoni keskuksesta. Samalla kaikki muu on kovin etäällä, järven rannat, uimarannalla polskivat ihmiset. Kellun selälläni, katselen taivasta ja poutapilviä. Uin. Tunnen olevani erillinen kaikesta ja kaiken olevan kaukana, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni.

 

Uutelan pikkurannassa ui käärme. Se kulkee kivikkoista rantaa myöten, yrittää tulla maihin. Uimarannalta ihmiset katselevat sitä ihmeissään, ihailevat, kauhistelevat. ”Minä heitän sitä kivellä”, sanoo vanhempi nainen. ”Etkä heitä”, ”Käärmeitä ei heitellä”, ”Käärme on hieno” kuuluu mutinana ihmisten seasta. Käärme nostaa päätään veden pinnasta. Katselee. Lopulta ottaa suunnan kohti kaukaisempaa tavoitetta, lähtee, pää veden pinnan yläpuolella ui ylväästi ja määrätietoisesti pois.

 

Luonnonsuojelualueella on lampi. Lähdemme sinne uimaan, matkanteko on hilpeää ja joutuisaa. Villissä luonnossa voi uida alasti. Lammen vesi on ruskeaa ja läpinäkymätöntä, silti houkuttelevaa. Hän riisuutuu alasti ja minä aikailen, en tohdi. Katselenko muualle vai en. Hän menee ensin uimaan ja minä seuraan perässä. Vesi on kylmää, juuri pinnalla se on vähän lämmintä. Haluaisin nousta vedestä pois ja samalla haluaisin uida lisää.

 

Pihlajasaaren nakuranta. Saavun naturistialueen portista sisään. On kesäinen hellepäivä ja nakuranta on täynnä alastomia keski-iän molemminpuolin olevia miehiä. Yritän etsiä ystävääni rannalta ja kävelen rantaviivaa pitemmälle. Vähän kauempana on vähemmän väkeä, on rauhallisempaa, jotkut fiilistelevät merta kahdestaan omassa rauhassaan, jotkut harrastavat seksiä. En löydä häntä ja käännyn takaisinpäin. Lopulta bongaan ystäväni kalliolta. Loikoilemme alasti kalliolla, luemme kirjojamme, juomme kahvia termaristani, syön hänen eväsruokansa. Meri aaltoilee valtoimenaan. Kalliot ovat liukkaita veden alla, paitsi siellä missä kasvaa ahdinparta. Se tuntuu hauskalta jalkojen alla ja siinä voi istua ilman, että aallot vievät mennessään. Nautin miten voin olla koko ihollani yhteydessä luontoon: aurinkoon, veteen, kallioihin, ilmaan. Tämä on niin harvinaista. Vaikka rannalla on varsin homoisa tunnelma, ei ole aivan varauksetonta olla paikalla ei-miehenä. Jos on yksin, saa nopeasti seuraa, kontaktin ottoa tai joku tulee liian lähelle. On kivempaa olla kaverin kanssa.

 

Olen töissä henkilökohtaisena avustajana uintikeikalla. Kun luovutan avustettavani fysioterapeuttinsa käsiin, minulla on hetki vapaata polskia oman mieleni mukaan uimahallissa. Olen päättänyt hoitaa mieltäni. Uin ja hoen samalla mielessäni: vesi kantaa, elämä kantaa. Haluan irrottautua kantamistani huolista. Uimahallin lämminvesiterapia-altaassa on 32 asteista vettä ja hierovia poresuihkuja. Menen rentoutumaan niihin ja annan vesisuihkujen hieroa lihaksiani. Samaan aikaan 130 cm syvässä altaassa on paljon lapsia. Monet heistä ovat alle 130 cm. Katselen kun yhdellä äidillä on kolme lastaan mukaan, yksi pienokainen, kaksi isompaa. Toinen isommista ”sukeltelee”, käy välillä pohjassa ponnistamassa vauhtia ja haukkomassa happea veden pinnan päällä. Olen valppaana. En rentoudu. Lapsilla on hauskaa, mutta en voi olla vahtimatta ja olematta tietoinen, ovatko lasten päät veden pinnan päällä vai alla.

 

Mäkelänrinteen uimahalli. Kuntouimarien rata on leveä mutta silti melko täynnä. Muilla radoilla suorastaan urheillaan. Olen uimassa yhden harvoista itseäni vanhemman ystävän kanssa. Hän on itse asiassa vanhempieni sukupolvea ja mestarillinen uimari.

Olen lapsena joutunut opettelemaan uimaan jotensakin yksin ja päämäärätietoisesti. Voittamaan pelon vettä kohtaan tahdonvoimallani. Halusin oppia uimaan niin kuin kaikki muutkin. Ne kerrat, jolloin pääsin veteen, olivat harvassa ja silloinkin olin isossa lapsiryhmässä. Pärskettä, melua, tönimistä, minulle tuntematon aikuinen vaatimassa minulta sukeltelu- ja uintisuorituksia, joita en osaa. Mutta päätin opetella uimaan. Yhä aikuisena kun menen veteen, mieleeni nousee pinnalle ensiksi pelko ja sitten tahdonvoima, joka heti nujertaa pelon.

Saan henkilökohtaista yksityisopetusta ystävältäni. Pienillä liikeratojen muutoskehoituksilla hän ohjaa minua. Tulen tietoisemmaksi kehostani. Uintitekniikkani paranee heti häkellyttävän nopeasti.

Hän näkee minun kehoni liikkeet, hän näkee minut kokonaan, ja osaa kertoa minulle seikkaperäisesti, että jos teen ihan vähän toisin ja keskityn hengitykseeni, pääsen etenemään kevyemmin ja nopeammin. Keskityn. Hän kehuu minua ja minä ilostun. Jotakin muutakin loksahtaa paikoilleen kuin uintitekniikkani.

Uimme luonnon vedessä. Näkki nappaa. Minua mietityttää ja arveluttaa, miten pitkälle lapsi jaksaa uida. Ranta on kallioinen eikä vedestä pääse helposti pois. Olemme lukeneet lastenkirjasta Näkistä. Muistan miten minua ja pihan lapsia on peloteltu Näkistä, joka oli leikkikentän vieressä olevassa liian syvässä, tulvivassa ojassa. Jotkut meistä pelkäsivät Näkkiä ihan tosisssaan. Tämä lapsi on innoissaan Näkistä. Uimme ulpukoiden keskellä, kiipeilemme jyrkiltä kallioilta rannalle ja taas takaisin veteen. Lapsi tuumii missä Näkki on, yrittää nähdä ja välillä hihkaisee ”Näkki!” . Arvelee pinnan alla olevan ajopuun olevan Näkki valepuvussa. Kirjassa sanottiin, että jos Näkki houkuttelee ja lumoaa, lumouksen voi rikkoa sanomalla Näkin nimi. Olemme lähdössä vedestä pois. Sorsa ui vierestä kaislikosta ja lapsi ihastuu näkyyn ja ui perään. Huudahdan häntä palaamaan takaisin. Kysyn lapselta, olikohan sorsa Näkki valepuvussa. Lapsi miettii, että olikohan se.