Liikettä sisällä ja ulkona

Olemme sisätilassa: pesemme lattiat, jotta pääsisimme kunnolla fiilistelemään vapaata improtanssia, voimauttavia kehollisia menetelmiä ja buto-tanssin lämmittelyharjoituksia. Lattian pesemisen lomassa keskustelemme yhdessä mitä teemme, suunnittelemme. Samalla vaihdamme kuulumisia ja heittelemme ideoita ja kokemuksia feministisistä toimintatavoista ja ympäristöistä. Osa porukasta tulee myöhemmin paikalle ja tulijoilta kysellään vielä mitä mieltä he ovat suunnitelmaluonnoksista, onko heillä muita ehdotuksia tai lisäyksiä. Olemme pukeutuneet kaikki värikkäästi ja persoonallisesti – mutta ehkä ulkoapäin katsoen näytämme yhtenäiseltä hippilaumalta. Seurueemme koostuu pääosin naisista muttei täysin. Aloitamme session, teemme hengitysharjoituksia ja mielikuvaharjoituksia joiden on tarkoitus vahvistaa persoonan sisäistä eheyttä.  Siitä siirrymme taustamusiikin soidessa helppoihin buto-lämmittelyharjoitukseen. Buton idea on että tanssi ei ole esitystä vaan oman mielikuvan tutkimista omassa ruumiissaan.

En tunne buto-tanssia entuudestaan mutta seuraan kun ikäiseni nainen kertoo butosta ja demonstroi sen tanssimista. Saan helposti otteen siitä mitä hän kertomassa minulle ruumiillaan ja sanoillaan; tieto tuntuu välittyvän ikäänkuin välittömästi.

Aloitamme. Liike on pientä; kuvittelen olevani vauva ja liikun luomani vauvahahmon mielikuvan mukaan. Sitten olen siemen, ja sitten tuuli vie minua: teen hengityksen kanssa rytmissä isonpyöreää liikettä, kun pääsen liikkeeseen kunnolla kiinni, minusta tuntuu siltä kuin tuuli pyörittäisi minua kuin lehteä maassa, se nostaa minua selkärankaa ja kylkiä myöten. Muut tekevät samoin samassa tilassa, kukin omassa maailmassaan kokee oman tuulensa.

Teemme vielä lisää hauskoja pariharjoituksia, joissa liikutaan toisen tasapainon ja liikkeen mukaan. Lopuksi käymme fiilisringissä läpi miltä harjoitukset tuntuvat – on kiinnostavaa kuulla minkälaisia merkityksiä ihmiset antavat kokemukselleen ja liikkeelleen! Siivoamme vielä vähän lisää käyttämäämme tilaa, mutta päätämmekin ex tempore jäädä hengailemaan sinne yhdessä, kenelläkään ei ole kiire ja on perjantai-ilta. Rupattelemme, pohdimme, viihdymme. Juomme kaakaota ja syömme riisikeksejä.

Olemme ulkotilassa: tapaamme puistossa sovittuna ajankohtana. Parkour-treenimme vetäjä kertoo mitä tuleman pitää, sanoo että muutkin voivat ehdottaa jotain, mutten meinaa saada kuitenkaan itselleni suunvuoroa vetäjältä. Päätämme lähteä liikkeelle, harmittelemme hiukan että myöhässäolijat eivät varmaankaan tule löytämään meitä. Olemme löysissä verkkarihousuissa ja ulkoilutakeissa, harmaata, mustaa ja tummanpuhuvaa. Olen ainoa nainen joukossa. Muut ovat minua puolitoista päätä pidempiä atleettisen oloisia nuoria miehiä. Tunnen ruumiittemme eron kun harjoittelemme: en jaksa ponnistaa yhtä pitkälle kuin muut, en yletä hyppäämään rakennustelineen tankoon samalla tavalla kuin toiset, sama liike vääntäytyy ruumiissani eri näköiseksi ja tuntuiseksi koska ruumiini suhde ympäristön apupintoihin on toinen kuin muilla.

Minä myös varon satuttamasta ruumistani enemmän kuin muut. Joukkoon liittyy myös mies pienen lapsensa kanssa, hän ei ole saanut järjestettyä lapsenvahtia tällä kertaa.  Kun hän kokeilee hyppyjä ja kiipeämistä ja katoaa näköpiiristä, lapsi yrittää kiivetä perässä korkealle ja jostain syystä juuri minä päädyn varmistamaan lapsen turvallisuutta. (– Mutta parkour olisi muuten varmasti mitä parhain ja hauskin harrastus pienillekin lapsille.!)

Oma ruumis muodostuu elämismaailmassa normiksi mittasuhteille ja tilanteille. Jokin paikka on helppokulkuinen, jos pääsen kulkemaan siitä ilman suurempaa vaivaa. Jos joudunkin nostelemaan hiukan jalkoja, se ei haittaa, koska jalkani nousevat kevyesti. Tie on leveä jos meitä mahtuu useampi kulkemaan rinnakkain. Se on kapea jos joudumme menemään peräkanaa.

Perhoset ovat meidän ihmisten mielestä siroja ja kevyitä, koska viimekädessä vertaamme perhosen liikettä ja ruumista omaamme. Karhu on vahva koska se on vahvempi kuin me. Hevosen säkä on korkealla siinä tapauksessa kun joudun ponnistamaan kunnolla päästäkseni hevosen selkään. Hirvi on ylväs ja jykevä, koska se näyttää sellaiselta suhteessa omaan ruumiisemme.

Kuvittelisin, että perhosen näkökulmasta muut oliot saattaisivat olla kolmenlaisia: liikkumattoman kaltaisia, liikkeessä olevia ja ääriviivat erotettavissa olevia, oman kokoisia. Hirven ja hevosen näkökulmasta useammat muut oliot ovat pienempiä ja vain jotkut ovat samankokoisia heidän kanssaan. Olisikohan norsulle kaikki muut oliot heiveröisiä?

Myös tilanteita ja toisia ihmisiä tulee arvioitua ja tulkittua ruumiinsa ja oman sukupuolensa kautta – ehkä joskus kummallisestikin. Vuorovaikutuksessa ja yhdessä toimimisessa pitää jatkuvasti tehdä välittömiä arvioita toisista, ennakoida hiukan miten toinen reagoi, arvioida mitä voi odottaa toisen ymmärtävän minusta, yrittää ottaa toinen huomioon siten kuin hän haluaisi tulla otetuksi huomioon – ja tehdä jälleen arvio siitä mitä se voisi olla. Onneksi vuorovaikutus on jatkuvaa ehdotusten tekemistä ja niiden hyväksymistä tai hylkäämistä, parhaimmassa tapauksessa se on ”itseään korjaavaa” ja yhteisymmärrys löytyy ennen pitkää. Toista ihmistä tulkitessa on myös jatkuvasti läsnä tulkinta sukupuolesta ja  tavasta nähdä sukupuoli selityksenä toisen käyttäytymiselle. Toisinaan tuntuu että tämän suhteen tulee tehtyä sekä pahimmat mokat että käynnistettyä parhaimmat huomioon otetuksi tulemisen kokemukset.

Erikoinen ilmiö minusta on myös olettaa normia ja normatiivisuutta toisiin ihmisiin tai ihmisjoukkoon. Jos ihmisjoukolla on samanoloiset vaatteet tai he ovat kaikki samaa sukupuolta tai he ilmentevät sukupuolta jotenkin samalla tyylillä, ihmisjoukkoon kuuluvia yksilöitä tulee tulkittua niin, että he edustavat jotain normia, ajattelevat jollain tietyllä tavalla mikä on oikea tapa olla, pukeutua ja ilmentää sukupuoltaan. Vaikka tämä ei edes pidä paikkaansa! He saattaisivat hyvinkin hyväksyä joukkoonsa jonkun erilaisen, joukosta poikkeavan. Mistä silti muodostuu tunne vahvastakin normista? Ehkä se tulee kommunikoinnin tavasta, ruumiiden liikkeistä, ruumiiden keskinäisestä tavasta reagoida toisiinsa. Ja se sujuu sitä sutjakammin mitä enemmän yhteisiä tilanteita ja muistoja näillä ruumiilla on ollut, joko keskenään tai sitten samanlaisia kokemuksia, samanlaisia ruumiin muistoja, jotka ovat muokanneet olemisen ja kommunikoinnin tapoja. Ja nyt olemmekin jo lähellä normia ja normin muodostumista.

Harjoittelemme hyppyjä, loikkia, kiipeilyä. Liikumme kaupunkitilassa – herätämme muissa hiukan uteliaisuutta ja hämmennystä. On kuitenkin ilta ja liikumme hiukan syrjässä, emme saa turhan paljon katsojia. Valppaasti katselemme ympäristöä, kurkimme aitojen ja kaiteiden ylitse – mitä odottaa toisella puolella jos tästä hyppäisi, pehmeää nurmea, asfalttia, autoja vai monen metrin pudotus?

Olemme koko ajan liikkeessä ja suhteutamme ympäristöä ruumiisemme: mistä pääsen liikkumaan, onko hyppy minulle liian pitkä vai sopiva? Miten voisi liikkua toisin, mikä olisi hauska tapa liikkua toisin?

Kiipeilen parin muun kanssa tyylikkään jugend-talon seinää kiertävällä koristereunuksella. Se on vaikeaa, koska reunus on pyöreä, jalansijaa ei ole riittävästi. Talosta tulee ärhäkkä mies puolipukeissa kyseenalaistamaan puuhailujamme – olemme häiriöksi koska meidän seiniä myötäilevät vartalomme näkee myös sisältä ikkunasta ja se on liian kummallista. Pahoittelemme häiriötä ja siirrymme eteenpäin.

Treenin huipennus on seinäjuoksu, jonka vain yksi meistä selvittää. Seinämä on todella iso, useamman metrin korkea, mutta pinta on karheaa ja otteen pitävää. Tarkoitus on juosta vauhdilla seinää kohti, ponnistaa, iskeä ensin seinää koskeva jalka lantion korkeudelle ja muuttaa liikesuunta ylöspäin, seuraava askel seinässä tukee liikettä ylöspäin ja kohta jo seuraavaksi pitäisi saada käsillä ote yläreunasta. Ne, jotka rohkenevat, kokeilevat, epäonnistuminen ei haittaa. Seinän voittavalle hurraamme. (Mutta se on ehkä poikkeuksellista. Yleensä emme kommentoi toistemme onnistumisia.)

Parkourissa ruumis on keskinäisen katseen kohteena. Emme välitä ulkopuolisten katseista, vaikka joskus panemmekin merkille meitä seuraavat, uteliaat katseet. Katseen kohteena on liikettä suorittava toiminnallinen ruumis: katsomme toistemme liikkeitä jotta oppisimme itse ja jotta voisimme neuvoa liikkujaa. Kun olen katseen kohteena, luotan siihen että liikettäni katsotaan myötäeläen; epäonnistumisista ei moitita; katsoja antaa neuvoja liikkeen tekemisessä katsotulle. Paikka vaihtuu helposti, neuvoja päätyy tekemään itse saman liikkeen näyttääkseen miten sen itse tekisi, katsotusta tulee katsoja.

Treenaamme parkourissa paljon hyppyjä. Mitä suurempi loikka, sitä upeampaa. Miksi pieni taidokas tasapainoilu, joka on vaikeaa, ei saa yhtä suurta ihastelua osakseen? Miksi lihasvoima on lähtökohtana onnistumisen kriteerille?

Treenin lopuksi vaihdamme vinkkejä ja tietoja treeniporukoista ja paikoista. Tämä on viimeinen yhteinen ennalta sovittu kertamme tällä porukalla. Aikaisemmin joku oli heittänyt ilmaan ajatuksen loppukaronkasta tai jatkosta. Saamme sovittua, että tapaamme vielä viikon päästä samassa paikassa samaan kellonaikaan.