Kreikka, Lefkas, syyskuu 2014

 

 

Laivassa. Taas. Tällä kertaa laiva on isompi. Katamaraani, Makedonian-Palace.

Olemme matkalla katsomaan Adrian-meren helmiksi kutsuttuja rantoja Egremiä ja Porto Katsikia sekä myyttistä Ithakan saarta.

Laivamme muistuttaa kelluvaa kerrostaloa, niin iso se on. Kolme kerrosta nielee sisäänsä useamman sata matkustajaa. Päivä on aurinkoinen. Balkan-pop raikaa ja kapteeni kertoo, että kohta Lefkaksen saari jää oikealle puolellemme. Ihmiset istuvat kannella bikineissä ja shortseissa.

Viimeksi kun olin laivassa Kreikassa, oli elokuu ja vuosi 2008. Lähdimme Samoksen saarelta kohti Turkkia. Päivä oli kaunis kuten tämäkin. Istuimme kannella, minä ja perheeni. Näimme matkalla delfiinejä, jotka lähtivät uimaan laivan nostattamilla aalloilla. Ihmiset ottivat kuvia.

Tänäänkin ihmiset kuvaavat mutta enimmäkseen toisiaan, itseään tai sattumanvaraisesti kaikkea, minkä ohi menemme. Oikealla puolellani nainen valkoisissa bikineissä etsii oikeaa asentoa. Edessäni seisovan miehen ruskettunut vartalo kiiltää hiestä ja aurinkorasvasta. Kaivan itsekin aurinkorasvan laukustani ja lisään sitä nenään, poskipäihin ja olkapäihin. Aurinko paistaa täydeltä terältä.

Hetki sitten, ennen laivan lähtöä, riitelimme matkaseurueeni kanssa siitä, että teimmekö väärän valinnan ottaessamme tämän laivan. Laiva tuli täyteen ja tajusimme, ettei rauhasta tulisi olemaan tämän matkan aikana tietoakaan. Nyt on jo liian myöhäistä katua. On vain totuttava erilaisten hajujen ja äänien sekasotkuun.

Minulle tämä ihmispaljous ja meteli on liikaa. Huomaan arvostelevani ihmisten tarvetta poseerata kameralle: stereotyyppisellä tavalla seksikkäitä kauniita naisia katsomassa taskupeileistä, että he näyttävät edustavilta seuraavassakin kuvassa ja ylipäätänsä meteli ja ihmispaljous tuntuvat muuttavan sisäisen sääkarttani harmaaksi ja ukkospilvien kerääntyvän mieleni taivaalle uhkaavan mustina. Koitan siirtää huomioni takaisin siniseen taivaaseen ja turkoosina välkehtivään mereen. Miellyttävä tuulen vire käy kasvoilleni.

Palaan mielessäni kuusi vuotta taaksepäin. Olimme tulleet Samoksen saarelle juhlimaan vanhempieni hääpäivää. Matka oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen aurinkomatka, jonne olimme lähteneet koko perheen voimin: minä, pikkuveljeni, isä ja äiti. Oli todella kuuma, noin +30 asteen helle joka päivä. Hotellissamme ei ollut ilmastointia. Matkamme oli tyypillinen pakettimatka, johon kuului mahdollisuus osallistua yhteisretkille. Olimme varanneet pari tällaista retkeä. Yhden Turkkiin Efesokseen.

…Efesoksessa saat kulkea samoilla kaduilla, joilla Julius Caesar ja Kleopatra ovat aikoinaan kulkeneet.

Noin 1,5 tunnin laivamatkan jälkeen saavumme Turkissa sijaitsevaan Kusadasin satamakaupunkiin, josta matkaamme bussilla Efesokseen. Arkeologit ovat huolellisesti kaivaneet esiin katuja, kirjaston, palatsin, kylpylän, bordellin ja amfiteatterin, johon on mahtunut 24 000 katsojaa. Monet raunioista ovat säilyneet hyvin, mutta joistakin on jäljellä vain perustuksia ja yksittäisiä pylväitä.

Varmasti tiedetään Rooman keisari Julius Caesarin ja kuningatar Kleopatran käyneen täällä ja tarun mukaan Jeesuksen äiti Maria ja rakkain opetuslapsi Johannes olisivat kuolleet Efesoksessa.” (Finnmatkojen retket.)

Ja toisen Patmokselle.

Lähde tutustumaan ainutlaatuiseen Patmokseen. Retki alkaa noin kolme tuntia kestävällä laivamatkalla Patmokselle, joka sijaitsee Samoksesta lounaaseen.

Jo lähestyessämme saarta saamme ihailla Patmosta mereltä käsin. Korkealla sataman yläpuolella on valkoinen Horan kaupunki ja sen vieressä kohoaa valtava, keskiaikainen Johanneksen luostari, joka sakaraisine muureineen muistuttaa satulinnaa.

Nousemme maihin Skalan kylän satamassa, jossa on ihastuttavia kahviloita ja pikkuliikkeitä. Bussi kuljettaa meidät ylös vuorenrinnettä, ja käymme ensin luolassa, joka on yksi Kreikan ja koko kristinuskoisen maailman kunnioitetumpia paikkoja. Täällä evankelista Johannes koki näyt, joihin Johanneksen Ilmestyskirja, Raamatun viimeinen kirja, perustuu.

Luolasta jatkamme matkaa mahtavaan luostariin, joka rakennettiin vuonna 1088. Luostarissa on mm. aarrekammio, jossa on kauniita hopeaesineitä ja suuri kokoelma keskiaikaisia ikoneja.

Palattuamme Skalaan on aikaa omin päin tutkia kylän viehättäviä kujia päin ja nauttia lounas jossakin viihtyisistä tavernoista tai juoda kupillinen kahvia sataman kahvilassa.

Palaamme Samokselle mukanamme kokemuksia, jotka varmasti muistat pitkään. ” (Finnmatkojen retket.)

 

Ja totta vieköön nämä matkat jäivät ikuisesti muistiin!

Matkapäivämme aamuna lähdimme turistibussilla kohti naapurikylää jo ennen auringon nousua. Muistan, että oli vielä pimeää. Torkuin bussissa. Tullessamme naapurikylään aluksemme odotti jo satamassa. Se oli pienehkö kolmikerroksinen puinen lautta. Miehistö oli kreikkalaista.

Koska päivästä oli tulossa kaunis, valitsimme monen muun tavoin kansipaikat. Lautassa oli useamman matkatoimiston asiakkaita ja omatoimisia retkeilijöitä. Lautta oli joku vuorolautan tapainen. Kaikki turistit eivät siis olleet suomalaisia. Suomalaisten lisäksi laivassa oli amerikkalaisia ja etelä-eurooppalaisia turisteja. Meidän suomalaisten mukana oli turistiopas, joka alkumatkan ajan kertoi tarinoita matkamme kohteista kovaääniseen. Päivä oli mitä kaunein ja ihmiset hyväntuulisia. Olimme tulleet jo yli retkemme puolen välin, kun katseeni kiinnittyi yllättäen johonkin meressä. Kun tarkensin katsetta riittävästi, ymmärsin sen olevan kenkä.

Pian ymmärsin näkeväni veden varassa ihmisiä. Lautta hidasti vauhtia. Meressä oli muutamia vaatekappaleita, kenkiä ja kelluvia merimerkkejä. Osa ihmisistä piti kiinni merimerkeistä ja kellui pinnalle niiden varassa. Merkkejä uponneesta aluksesta ei näkynyt.

Kun tulimme lähemmäs näin, että ihmisiä oli useita. Joukossa oli ainakin yksi lapsi.

Kuulimme avunhuutoja ja näimme jonkun heiluttavan anovasti käsiään. Osa ihmisistä taas oli ihan paikallaan – liian paikallaan.

Lautalla olijat joutuivat sekasortoiseen tilaan. Kyselimme, ”mitä tapahtuu? Miksi emme heitä heille pelastusrenkaita ja pelasta heitä laivaan?”

Turistioppaamme keskusteli lautan miehistön kanssa, joka oli radiopuhelimitse yhteydessä jonnekin (myöhemmin ajattelin heidän soittaneen Frontex:ille). Pian kuulimme, että kyseessä olevat ihmiset voivat olla vaikka merirosvoja! Joten mitään ei tehdä vielä. Miehistön vastaus herätti hämmennystä ja pian ärtymystä. Näimme ihmisten olevan hengen hädässä, ajatus merirosvoista tuntui kaukaa haetulta.

Aika kului. Ja mitään ei tapahtunut. Wc:t menivät tukkoon. Vesi loppui. Laivassa olevat turistit vaativat, että jotain tehtäisiin. Turistioppaamme itki eikä pystynyt enää toimimaan. Joku kuvasi tilannetta. Toivoin, että minulla olisi voimaa toimia. Heittää pelastusrengas, ruveta rettelöimään, jos mitään ei tapahdu. Mutta sen sijaan, että olisin kyennyt toimimaan, jähmetyin täysin.

Jonkin ajan kuluttua tajusin kuitenkin liikkua. Jätin perheeni kannelle ja menin sisäpuolelle. Istuin siellä ja tärisin. En kyennyt katsomaan ulos enää ollenkaan. Peitin silmäni ja koetin valehdella itselleni, että tätä ei tapahdu, että olen jossain muualla. Aloin pelätä lautan uppoavan. Mieleeni pyrki ajatuksia siitä, että joutuisin itsekin veden varaan, että olisin hukkumaisillani. Painajainen otti vallan. Muistin, miltä tuntui taistella itsensä pintaan, haukkoa happea keuhkot täyteen ja vajota pinnan alle tuntien keuhkojen tyhjentyvän taas. Muistin myös sen tunteen kun ei jaksanutkaan enää nousta pintaan ja sen hetkellisen helpotuksen tunteen tapaisen, mutta sitten voimakas elämän halu heräsi minussa ja hengitin sisään. Keuhkoni täyttyivät veden sijaan ilmasta. Tajusin olevani yhä lautalla. Turvassa?

 

Vieressäni istui kaksi amerikkalaista naista, jotka tarjosivat minulle vettä ja keksejä. En muista pystyinkö ottamaan mitään. Vaihdoimme muutamia ajatuksia tapahtumista. Hekin olivat todella järkyttyneitä. Tuntui täysin käsittämättömältä, että ihmisiä, jotka ovat hengenhädässä, ei auteta. Että heidän annetaan hukkua siinä silmiemme edessä.

Näimme, että paikalle oli tullut kaksi muutakin alusta. Ne olivat Frontex:in veneitä, jotka vartioivat aluevesien rajoja, toinen Turkin, toinen Kreikan. Oli kulunut ainakin kaksi tuntia, kun lopulta alkoi tapahtua jotain. Lauttamme sai luvan tai käskyn poimia elossa olevat kyytiin. Lautta poimi vedestä seitsemän tai kahdeksan ihmistä. Lähestyimme useampaa vedessä kelluvaa ihmishahmoa, kaikkia emme poimineet, joten osan täytyi olla hukkunut.

Kun ihmiset oli poimittu lautan alimpaan kerrokseen, kulku sinne suljettiin. Alimmassa kerroksessa oli pelastetut ja miehistö. Miehistöstä tultiin kysymään lääkäriä. Menin takaisin kannelle, jossa muut perheenjäseneni olivat.

Odottelu jatkui. Saimme kuulla matkaoppaan välityksellä, että odotimme Turkilta lupaa rantautua. Olimme Turkin aluevesillä. Kului toiset pari tuntia.

Kerran yksi pelastetuista oli päässyt alimmasta kerroksesta lautan miehistön ohi lautan toiseen osaan. Mies oli ihan paniikissa. Huusi jotain, mitä emme ymmärtäneet ja koitti tarttua ihmisiin. Hänet vietiin takaisin alas. Yksi mies meidän joukostamme pääsi kerran vuorostaan alas ja hän palasi kertoen kuullensa pelastetuilta heidän tarinansa.

He olivat kuuleman mukaan lähteneet Turkista ja pyrkineet Kreikkaan. Jostain syystä salakuljettajat olivat kuitenkin jättäneet heidät Turkin aluevesien puolelle. He olivat maksaneet matkasta tuhansia ja nyt he arvelivat, että Turkkiin saavuttuamme heidät pidätettäisiin ja matkanteko päättyisi siihen. En missään vaiheessa kuullut, mistä he olivat alun alkaen lähteneet.

Lopulta saimme luvan rantautua. Me turistit nousimme lautasta Kusadasissa. Miehistö ja pelastetut jäivät lautaan. Saimme kuulla, että tulisimme takaisin jollain toisella kyydillä. Meidän lauttamme jäisi Kusadasin satamaan kunnes tutkinta olisi ohi.

Vaelsimme läpi Kusadasin basaarin kuin zombiet. Kauppiaat huutelivat ja koittivat kaupata kuka mitäkin. Olimme rättiväsyneitä ja järkyttyneitä. Harhailimme päämäärättömästi kaduilla. Nähtävyydet eivät kiinnostaneet eikä mikään muukaan. Kulutimme aikaa kahvilassa istuen. Kahvi oli sokerista ja vahvaa. Lauma laihoja kissoja pyöri jaloissamme kerjäten. Kiinnitin huomiota laihaan ja takkuiseen pentuun ja huomasin, että sen olemassaolo ahdisti minua. Minua ahdisti sen kokema nälkä ja halusin tiputtaa sille jotain ruokaa, toisaalta toivoin sen katoavan, sillä en halunnut sen olevan siinä muistuttamassa ahdingostaan, jolle en mahtaisi mitään.

Tunnit Kusadasissa matelivat, mutta olin kiitollinen siitä, sillä takaisin lauttaan astuminen hirvitti. Tuntui, että nämä tulisivat olemaan elämäni viimeiset tunnit. Olin siitä lähes varma. Olin jo aiemmin lautalla ollessamme alkanut pelätä, että lauttamme uppoaa tai se upotetaan. En uskonut selviäväni kokemuksesta hengissä. Olin nähnyt jotain sellaista, josta ei varmastikaan voisi säilyä hengissä kertomassa asiasta.

Lauttaan oli kuitenkin noustava, jos halusi päästä takaisin. Kyytimme lähtiessä satamasta näin vilauksen lautasta, jolla olimme tulleet ja lautan kannella naisen, joka kietoi huivia päänsä peitoksi.

Veneessä soi kovaa joku hittibiisi. Kapteenilla oli pitkät hiukset ja hän lauloin kappaletta ääneen venettä ohjatessaan. Miehistö tuntui riehakkaalta, mikä tuntui siinä mielentilassa kauhealta. Aallot löivät veneen laitaan. Merikin pauhasi. Istuin kannella, koska en uskaltanut mennä alemmas – lähemmäs merta, joka tuntui vihamieliseltä. Teki mieli itkeä, mutta sen sijaan vain istuin mykkänä paikallani. Tärisin. Tunsin olevani yksin. Välillä joku perheen jäsenistäni halasi. Tunne siitä, että meidät halutaan hukuttaa, yltyi.

 

Pääsimme kuitenkin tunteestani huolimatta elävinä perille. Loppu loma meni sumussa. Lentokoneessa pelko palasi. Kotiin palattuani aloin nähdä uhkia kaikkialla. Pelkäsin autossa, junassa, ratikassa… Töissä pelkäsin lasisen katon tippuvan niskaani. Olin varma, että asuntoni on syttynyt tuleen, kun olin poissa kotoa ja näin pelastusajoneuvojen ajavan samaan suuntaan, tai ihan minne vain. Hakeuduin terapiaan. Hiljalleen lakkasin pelkäämästä kaikkea ja pystyin taas elämään – välillä jopa huolettomasti. Jonkinlainen syyllisyys kuitenkin jäi.

Syyllisyys siitä, että on hyväosainen, että asuu Eurooppa-linnakkeessa. Syyllisyys myös siitä, että on elossa, ettei kyennyt auttamaan – ehkä joku olisi pelastunut, jos olisin tehnyt jotain, vaikka ruvennut huutamaan, että jotain on tehtävä – ”HETI PAIKALLA!”. Siihen mitä tapahtui ei voi enää vaikuttaa eikä itseruoskinta auta. Päinvastoin se lamauttaa. On annettava anteeksi, hyväksyttävä voimattomuuden tunne ja voimistettava itsessä sitä ajatusta, että asioihin voi vaikuttaa, että voin toimia nyt, vaikka en toiminutkaan silloin.

Nyt kuusi vuotta tapahtuman jälkeen olen jälleen Kreikassa. Katson merta. Auringon säteet tanssivat veden pinnalla. Meri on tyyni eikä näytä uhkaavalta. On kaunista. Olen uinut meressä joka päivä, joskus kolmekin kertaa. Uskallan taas kellua meressä. Tuntuu mukavalta maata selällään vedessä, katsella sinistä taivasta ja pilviä ja tuntea, miten vesi kannattelee.

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Uimassa

Yöuinnilla, kuutamouinnilla Kumpulan maauimalassa. Menen yksin. Pyöräilen puutalojen ja pimeiden, lehtipuiden varjostamien katujen halki. Löydän maauimalan, näen sen etäältä: sieltä kuuluu soittoa ja naurua ja näen valojen ja roihujen hohtavan. Mutta olen jotenkin väärällä puolella. Joukko pikkupoikia pyöräilee samalle paikalle, kysyn heiltä neuvoa ja he opastavat minut avuliaasti oikeaan suuntaan.

Menen lipputiskille, opiskelijalta 1,90 €, tavattoman edullista. Käyn sisään. Uimala on pimeä ja tunnelmallinen. Väkeä on paljon. Kaiuttimista kuuluu kesähittejä ja lattarimusiikkia. Minusta se on tunnelmallista. Romanttista. Tähdet näkyvät taivaalla ja suuri kuu nousee tumman metsänreunan takaa. Ihmiset näyttävät upeilta hämärässä: altaasta hohtava keinovalo saa heidät näyttämään ylväiltä. Ulkoroihut loimuavat reunoilla. Hymyilen itsekseni: itseromanttisuus yksikseni on vähän uutta minulle. Ihmispaljouden ilossa ja jännityksessä voi fiilistellä omiaan.

Uiminen on ihanaa. Muistelen hiukan kuinka monta vuotta sitten yritin selättää kesämasennustani maauimalauinneilla. Aamulla herätessä tulevan päivän tyhjyyteen ja yksinäisyyteen pakotin itseni stadikalle: pyöräily ylämäkeen tuntui niin raskalta, että uskoin monasti matkanteon tyssäävän siihen. Perillä maauimalassa yritin keskittyä veden kantavuuteen, auringon lämpöön ja iloiseen hälinään ympärilläni. Usein makasin vain altaan reunalla ottamassa aurinkoa, keräämässä voimia. Mutta nyt en ajattele sitä sen enempää. Ihailen kaikkea mitä näen. Altaan reunalla ulkosuihkussa on tyttö: vesi valuu suihkusta hänen päälleen ja höyrystyy samantien patsaana ylös. Aivan kuin tyttö olisi liekeissä, vesihöyrypatsaassa.

Menen saunaan: en ole koskaan ollut uimahallin saunassa, joka on näin täynnä! Lauteet ovat täynnä ihmisiä ja lauteiden edessäkin on täyttä mutta kukaan ei ole hermot kireinä vaan naiset rupattelevat rennosti kaiteisiin nojaten. Tunnelma on kertakaikkisen eteläeurooppalainen (mielikuvissani, mitäpä minä tietäisin Etelä-Euroopasta): ihmiset näyttävät upeilta, kantavat ylväästi itseään, heillä on hauskaa ja tunnelma on samanaikaisesti rento ja jännittyneen iloinen. Lattarimusiikki ja pieni rupattelu täyttävät äänitilan.

Pispalan Tahmelan uimaranta ei tunnu syvenevän lainkaan. Kävelen veteen, kävelen pitkälle, uimareita tulee vastaan, kävelen vielä pidemmälle. Olen rannan ja saaren välissä, tuntuu kuin olisi keskellä järveä. En ehkä ole koskaan aikaisemmin ollut. Minua on aina varoiteltu ja ohjeistettu uimaan rannan myötäisesti lähellä rantaa (siltä varalta että tulee suonenvetoja tai hätätilanteita) ja minä olen kuuliaisesti totellut neuvoja. Mikä mieletön tunne olla kaiken veden keskellä. Uin ja uintiliikkeet tekevät minut tietoiseksi kehoni keskuksesta. Samalla kaikki muu on kovin etäällä, järven rannat, uimarannalla polskivat ihmiset. Kellun selälläni, katselen taivasta ja poutapilviä. Uin. Tunnen olevani erillinen kaikesta ja kaiken olevan kaukana, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni.

 

Uutelan pikkurannassa ui käärme. Se kulkee kivikkoista rantaa myöten, yrittää tulla maihin. Uimarannalta ihmiset katselevat sitä ihmeissään, ihailevat, kauhistelevat. ”Minä heitän sitä kivellä”, sanoo vanhempi nainen. ”Etkä heitä”, ”Käärmeitä ei heitellä”, ”Käärme on hieno” kuuluu mutinana ihmisten seasta. Käärme nostaa päätään veden pinnasta. Katselee. Lopulta ottaa suunnan kohti kaukaisempaa tavoitetta, lähtee, pää veden pinnan yläpuolella ui ylväästi ja määrätietoisesti pois.

 

Luonnonsuojelualueella on lampi. Lähdemme sinne uimaan, matkanteko on hilpeää ja joutuisaa. Villissä luonnossa voi uida alasti. Lammen vesi on ruskeaa ja läpinäkymätöntä, silti houkuttelevaa. Hän riisuutuu alasti ja minä aikailen, en tohdi. Katselenko muualle vai en. Hän menee ensin uimaan ja minä seuraan perässä. Vesi on kylmää, juuri pinnalla se on vähän lämmintä. Haluaisin nousta vedestä pois ja samalla haluaisin uida lisää.

 

Pihlajasaaren nakuranta. Saavun naturistialueen portista sisään. On kesäinen hellepäivä ja nakuranta on täynnä alastomia keski-iän molemminpuolin olevia miehiä. Yritän etsiä ystävääni rannalta ja kävelen rantaviivaa pitemmälle. Vähän kauempana on vähemmän väkeä, on rauhallisempaa, jotkut fiilistelevät merta kahdestaan omassa rauhassaan, jotkut harrastavat seksiä. En löydä häntä ja käännyn takaisinpäin. Lopulta bongaan ystäväni kalliolta. Loikoilemme alasti kalliolla, luemme kirjojamme, juomme kahvia termaristani, syön hänen eväsruokansa. Meri aaltoilee valtoimenaan. Kalliot ovat liukkaita veden alla, paitsi siellä missä kasvaa ahdinparta. Se tuntuu hauskalta jalkojen alla ja siinä voi istua ilman, että aallot vievät mennessään. Nautin miten voin olla koko ihollani yhteydessä luontoon: aurinkoon, veteen, kallioihin, ilmaan. Tämä on niin harvinaista. Vaikka rannalla on varsin homoisa tunnelma, ei ole aivan varauksetonta olla paikalla ei-miehenä. Jos on yksin, saa nopeasti seuraa, kontaktin ottoa tai joku tulee liian lähelle. On kivempaa olla kaverin kanssa.

 

Olen töissä henkilökohtaisena avustajana uintikeikalla. Kun luovutan avustettavani fysioterapeuttinsa käsiin, minulla on hetki vapaata polskia oman mieleni mukaan uimahallissa. Olen päättänyt hoitaa mieltäni. Uin ja hoen samalla mielessäni: vesi kantaa, elämä kantaa. Haluan irrottautua kantamistani huolista. Uimahallin lämminvesiterapia-altaassa on 32 asteista vettä ja hierovia poresuihkuja. Menen rentoutumaan niihin ja annan vesisuihkujen hieroa lihaksiani. Samaan aikaan 130 cm syvässä altaassa on paljon lapsia. Monet heistä ovat alle 130 cm. Katselen kun yhdellä äidillä on kolme lastaan mukaan, yksi pienokainen, kaksi isompaa. Toinen isommista ”sukeltelee”, käy välillä pohjassa ponnistamassa vauhtia ja haukkomassa happea veden pinnan päällä. Olen valppaana. En rentoudu. Lapsilla on hauskaa, mutta en voi olla vahtimatta ja olematta tietoinen, ovatko lasten päät veden pinnan päällä vai alla.

 

Mäkelänrinteen uimahalli. Kuntouimarien rata on leveä mutta silti melko täynnä. Muilla radoilla suorastaan urheillaan. Olen uimassa yhden harvoista itseäni vanhemman ystävän kanssa. Hän on itse asiassa vanhempieni sukupolvea ja mestarillinen uimari.

Olen lapsena joutunut opettelemaan uimaan jotensakin yksin ja päämäärätietoisesti. Voittamaan pelon vettä kohtaan tahdonvoimallani. Halusin oppia uimaan niin kuin kaikki muutkin. Ne kerrat, jolloin pääsin veteen, olivat harvassa ja silloinkin olin isossa lapsiryhmässä. Pärskettä, melua, tönimistä, minulle tuntematon aikuinen vaatimassa minulta sukeltelu- ja uintisuorituksia, joita en osaa. Mutta päätin opetella uimaan. Yhä aikuisena kun menen veteen, mieleeni nousee pinnalle ensiksi pelko ja sitten tahdonvoima, joka heti nujertaa pelon.

Saan henkilökohtaista yksityisopetusta ystävältäni. Pienillä liikeratojen muutoskehoituksilla hän ohjaa minua. Tulen tietoisemmaksi kehostani. Uintitekniikkani paranee heti häkellyttävän nopeasti.

Hän näkee minun kehoni liikkeet, hän näkee minut kokonaan, ja osaa kertoa minulle seikkaperäisesti, että jos teen ihan vähän toisin ja keskityn hengitykseeni, pääsen etenemään kevyemmin ja nopeammin. Keskityn. Hän kehuu minua ja minä ilostun. Jotakin muutakin loksahtaa paikoilleen kuin uintitekniikkani.

Uimme luonnon vedessä. Näkki nappaa. Minua mietityttää ja arveluttaa, miten pitkälle lapsi jaksaa uida. Ranta on kallioinen eikä vedestä pääse helposti pois. Olemme lukeneet lastenkirjasta Näkistä. Muistan miten minua ja pihan lapsia on peloteltu Näkistä, joka oli leikkikentän vieressä olevassa liian syvässä, tulvivassa ojassa. Jotkut meistä pelkäsivät Näkkiä ihan tosisssaan. Tämä lapsi on innoissaan Näkistä. Uimme ulpukoiden keskellä, kiipeilemme jyrkiltä kallioilta rannalle ja taas takaisin veteen. Lapsi tuumii missä Näkki on, yrittää nähdä ja välillä hihkaisee ”Näkki!” . Arvelee pinnan alla olevan ajopuun olevan Näkki valepuvussa. Kirjassa sanottiin, että jos Näkki houkuttelee ja lumoaa, lumouksen voi rikkoa sanomalla Näkin nimi. Olemme lähdössä vedestä pois. Sorsa ui vierestä kaislikosta ja lapsi ihastuu näkyyn ja ui perään. Huudahdan häntä palaamaan takaisin. Kysyn lapselta, olikohan sorsa Näkki valepuvussa. Lapsi miettii, että olikohan se.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Pakoja ja samaistumisia II

6)

En tiedä oliko minulle lapsena olemassa tyttöjen ja poikien leikkejä. Jos kiipeilin puissa tai harjoittelin  ninjapotkuja kehuttiin, että olen vahva, jos taas pukeuduin fantasia-vaatteisiin, että olen kaunis. Leikin nukeilla, poimin kukkia ja kävin isän kanssa metsästämässä, myöhemmin sain oppia ampumaan haulikolla. En ajatellut näitä mitenkään sukupuolittuneina, en muista vanhempieni koskaan sanoneen, että tee tai ole näin, koska olet tyttö.  Koska äidilläni on lyhyt tukka eikä hän koskaan meikkaa tai käytä ”naisellisia” vaatteita ja isäni pesee kotona lattioita ja pyykkää, en tullut myöskään ajateelleksi että olisi voimakkaasti miesten tai naisten vaatteita tai töitä.

Sukupuoli tuli olevaksi vasta murrosiässä. Yhtäkkiä tytöt ympärillä alkoivat muuttua joksikin, mitä minä en halunnut tai osannut olla, mutta mitään vaihtoehtoista olemista ei ollut. Koska en sopeutunut odotettuun malliin, eristäydyin.

Ero oli myös vahvasti fyysinen siinä, että kun muilla alkoivat menkat tai rinnat kasvaa, minulla niin ei tapahtunut. Sen sijaan aloin 12 vanhana nyppimään viiksiä kun ne herättivät liikaa negatiivista huomiota. Yritin käyttää rintsikoita, mutta luovuin, koska se tuntui jotenkin naurettavalta. Pienistä rinnoistani heitettiin vitsiä. En ollut varma, määrittelisinkö kehoni naisen kehoksi, koska en kokenut minulla olevan sen tunnusmerkkejä, kuukautisia tai rintoja. Olin melkein 16 kun kuukautiset vihdoin alkoivat ja sen jälkeen ne loppuivat usein pitkiksi ajoiksi, söin monta vuotta hormoneita, ettei kierto katkeaisi.

Kun koulu loppui ja aloin matkustaa ja käydä matkojen välillä töissä, antoivat myös ne kaikki tilat rajoituksia ja sääntöjä sille, miten niissä tuli naisen kehossa olla. Samalla aloin ymmärtää, miten opittua ja kulttuurista kehossa oleminen on ja miten valtavasti siinä on vaihtelua.

Opiskelu Helsingissä tuntui aikaisemmin Suomessa olemieni tilojen jälkeen vapaalta ja hyväksyvältä. Kun lähdin Berliiniin, en tuntenut sanan ”queer” merkitystä kovin tarkkaan, mutta huomasin olevani kulttuurissa, jossa ihmiset pyrkivät rikkomaan valtakulttuurin normeja ja olemaan kehoissaan ”toisin”. Se rohkaisi ajattelemaan, ettei mitään tarvitsekaan valita, voin vaan olla, pukea ja liikkua kehossani, miten haluan.

Viime kesänä miespuolinen henkilö piikitteli, että miten on mahdollista minun samanaikaisesti ärsyytyä machoilusta aktivistiskenessä ja silti itse käyttää niin äijämäistä ruumiinkieltä. Hätkähdin, sillä en ollut ajatellut kehossa olemiseni olevan erityisen maskuliinista tai varsinkaan, että olisin kovistellut sillä mitenkään. Minä, joka kuljin joka päivä kukkia ja lehtiä hiuksissa.

Haluan ja yritän pitää kiinni omasta olemisestani, muistuttaa siitä, että minä itse valitsen oman kehoni olemisen. Kenenkään muun ei tarvitse siihen puuttua.

7)

Viime yönä minulla oli kuukautiskipuja enkä saanut unta. Ajattelin kohtuani ja sitä, että tuntuu epäreilulta, että muut ei-tahdonalaiset lihakseni hoitavat hommansa kivuttomasti ja ilman, että edes huomaan kuinka ne työskentelevät. Kuukautisten aikana kuitenkin kohtuni todellakin ilmoittaa tekevänsä työtä. Se kramppaa ja supistelee, mikä tuntuu aika epämiellyttävältä silloinkin, kun se ei varsinaisesti tee kipeää.

Ajattelin myös kohdun toimintaa lisääntymiselimenä. Että sillä ei ole muuta virkaa kuin kasvattaa hedelmöittyneestä munasolusta vauva ja puskea se ulos. Mietin, että ehkä kohdun täytyy kerran kuukaudessa treenata, muistuttaa itselleen minkälaista liikettä sitten synnytyksessä on tehtävä. Ja että se supisteluliike on valitettavasti ainoa, jota tuo lihas osaa tehdä.

Minusta on ihan siistiä, että minulla on sellainen lisääntymiselimistö, että voin tulla raskaaksi ja synnyttää. Silti joskus on tuntunut, että kyky tulla biologiseksi äidiksi ei sovi ruumiiseeni – että ruumiini ei ole ollenkaan äidillinen. Tuntuu, että jotta voisin haaveilla raskaudesta, synnytyksestä ja imettämisestä, minun tulisi olla jotenkin äidillisen naisellinen. Sen näköinen kuin minulla olisi naisellista viisautta ja kärsivällisyyttä kantaa tyynenä kaikki äitiyden mukanaan tuomat vaivat ja vastuut.

Olen myös kokenut vajavaisuutta sen takia, että en ole synnyttänyt. Tuntuu, että sen takia en ole oikeanlainen nainen. Että ruumiini on jotenkin vajavaisesti naisen ruumis. Tämä liittyy nimenomaan aikuisuuteen. Ruumiini tuntuu tyttömäiseltä, ja vain synnytys voisi tehdä siitä aikuisen naisen ruumiin.

Viime yönä tunsin ruumiini myös poikamaiseksi. Liittyyköhän se siihen, että ennen nukkumaan menoa keskustelin illalla siitä, että luultavasti palelen yöllä niin paljon siksi, ettei minulla ole paljoa rasvakudosta. Ja olin myös samana päivänä breikannut isossa teepaidassa, lyhyissä hiuksissa ja pipossa ja näyttänyt aika samalta kuin muutkin bboyt. Oli minulle ihan uusi kokemus tuntea ruumiinsa poikamaiseksi ja samaan aikaan tuntea kuukautiskipuja. Aikaisemmin kuukautiset ovat saaneet minut ajattelemaan naiseuttani ja ruumiini ihanaa feminiinisyyttä.

Viime yönä yhtäkkiä tuntui ihan helpolta haaveilla raskaaksi tulemisesta ilman, että siihen liittyy vaatimusta tietynlaisesta naisellisen äidillisestä ruumiista. Olipa ruumiini miten poikamainen, tyttömäinen, epänaisellinen ja epä-äidillinen hyvänsä, voin haaveilla raskaaksi tulemisesta. Ja että niin, minulla kovin selvästi on kohtu ja toimivat munasarjat, joten nämä haaveet ovat melko realistisiakin, riippumatta siitä miten hyvin sovin sukupuolitettuihin normeihin.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Pakoja ja samaistumisia, osa I

Sukupuolijärjestelmä sijoittaa ihmiset omille paikoilleen yhteisöissä ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Oma paikka löytyy samaistumisien kautta: jotkut ihmiset vain näyttäytyvät mahdollisina esikuvina, jotkut toiminnantavat tuntuvat itsestä luontevilta, jotkut roolit yhteisöissä itselle luoduilta. Joillekin löytyy yksi oma paikka, joillekuille monet paikat voisivat olla mahdollisia. Ja joskus ei tunnu löytyvän yhtään samaistumisen kohdetta eikä ainuttakaan paikkaa itselle, jossa mahtuisi hengittämään omana itsenään.

1) Kun olin lapsi, pieni poika, ihastelin intiaaneja, intiaanimiehiä. En sitä, että voisi olla intiaanipäällikkö, seikkailla yhdessä toisten kanssa, sotia tai johtaa heimoa. Ihastelin intiaanipäälliköiden sulkapäähineitä: ne olivat kauniita, niissä oli sulkia ja värejä. Olisin halunnut olla pukeutunut sulkiin ja värikkäästi ja kulkea luonnon helmassa turmeltumattomana ja puhtaana. Intiaanipäällikkö oli ainoa mieshahmon kuva johon pystyin edes jotenkin samaistumaan kaikkien rumien ja töykeiden heteromiesten kuvien joukossa. Miehet näyttäytyvät minulle jonakin sellaisena joukkona, joka tuhoaa kaiken kauniin ja kaiken luonnon. Länsimaisille, keskiluokkaisille pojille suunnatussa seikkailukirjallisuudessa intiaanit olivat eksotisoituja toisia, jotka elivät toisin. Perheeni muutti lapsuudessani pieneltä paikkakunnalta toiselle enkä tuntenut yhteenkuuluvutta luokkakavereihin tai naapuruston lapsiin. Samaistuin helposti ”toisiin”.

2) Kun olin lapsi olin ahdistunut siitä että minun pitäisi hankkia rei’ät korviin. Esikouluiässä tytöt rupesivat haaveilemaan korvakoruista: kaverini vanhempi oli luvannut että kun hän täyttää 8 vuotta, hän saa rei’ät korviin. Kuuntelin juttuja kauhulla.

Kaikki tytöt odottivat innolla milloin viimein saavat rei’ät korviin, se oli kai siirtymä pienestä tytöstä isoksi tytöksi. Kaikki odottivat sitä kovin – paitsi minä. Mietin miten saisin lykättyä reikien ottamista ja kuinka pitkälle saisin sitä lykättyä. Yritin vaivihkaa ottaa selvää, kuinka vanha voisin vielä olla ennen kuin minun pitäisi ottaa rei’ät korviin. Olin kovin ahdistunut asiasta, koska jossain vaiheessa minun täytyisi ne ottaa ja korvalehteni lävistettäisiin. En halunnut tulla lävistetyksi. Halusin pysyä koskemattomana ja kokonaisena. Mutta kaikkien tyttöjen korvalehdet lävistettäisiin joskus ja kaikilla naisilla oli korvakorut.

Sitten päiväkotini esikouluun tuli työharjoitteluun nuori nainen, jolla ei ollut meikkiä eikä reikiä korvissa. Huomasin välittömästi täydelliset, reiättömät korvalehdet. Siitä hetkestä lähtien tiesin, että tulen pääsemään pakoon. Minua ei tultaisi koskaan rei’ittämään. Voisin säilyä kokonaisena, omana itsenäni, se olisi oikeasti mahdollista.

Tästä muistostani minulle (jälkikäteen) on muodostunut helpottava avainkokemus siitä miten pääsen pakoon sukupuolijärjestelmää, että on olemassa paon reittejä.

3) Pako tyttöyteen ja teineyteen. En vain onnistu sovittamaan itseäni mielikuvaani aikuisesta naisesta. En halua pukeutua huolitellusti. En halua käyttäytyä sopivasti.Teininä ajattelin että tämä on varmaan joku vaihe joka menee sitten ohi ja vanhempana kaikki on toisin, että silloin haluankin olla nainen. Mutta nyt olen vanhempi, paljon vanhempi. Eikä se ole mennyt mitenkään ohi. Rymyän nukkavieruissa, liian isoissa kirpparivaatteissa ja liian lyhyissä hameissa.”Tyttö” tuntuu paremmalta kuin ”nainen”, mutta sekin särähtää korvaan. Silti koen naisista esitetyt kuvat vaativina, ne vaativat jotain minulta, ja jokin jää vaivaamaan kieltäytyessäni niiden vaatimuksista. Neuvottelen naisen, tytön ja jonkun muun rajaa mielessäni ja käytökselläni. En ole oppinut istumaan kauniisti, olemaan kiroilematta tai käyttämättä minihameita, mutta silti muut eivät välttämättä näe sisäistä neuvotteluani.

4) Pako testoteronihormoniin. Minusta tuntui etten voinut paeta minnekään. Minun kokemukseni ja kehoni eivät sovi tähän sukupuolijärjestelemään eikä siinä ole minulle paon paikkaa. Onneksi löysin testosteronihormonin. Ääneni madaltui, partakarvani alkoivat kasvaa, rasva ei keräänny enää reisiin vaan mahaan. Kukaan ei luule minua enää naiseksi. Elämä on helpompaa.

5) Lapsena tuntui usein, että oli jotenkin vääränlainen, jotenkin huono. Vähän liian kömpelö. En osannut olla kiinnostunut asioista, joista muut tytöt olivat kiinnostuneita. En osannut hyppiä hyppynarua. En halunnut tanssia hitaita koulun diskossa tai meikata. Luin mieluummin kirjoja kuin juttelin ihastuksista luokan poikiin. Tuntui, että oli vaan joku yksi muotti, johon olisi pitänyt sopia ja joka oli aina jotenkin liian kapea: aina oli mahdollista mokata, oli kyse sitten pyöräilystä liian lyhyessä hameessa, tai siitä, että oli liian äänekäs tai sanoi mielipiteensä liian suoraan. Myöhemmin vasta tajusi, ettei muotteihin tarvitse sopia. Että voi olla tosi monella tapaa. Että voi olla mieltä asioista, olla vihainen, olla äänekäs ja pitää omista mielipiteistään ja ajatuksistaan ja oikeudesta ilmaista niitä kiinni, mutta kuitenkin olla haavoittuvainen, epävarma, hymyillä, hihitellä ja olla empaattinen. Ei tarvitse olla joko kova ja vahva tai herkkä ja feminiininen, vaan voi olla sekä että. Vaikka liikun nykyään sukupuolikysymyksiä tiedostavissa queer-feministisissä ja anarkistisissa aktivistipiireissä, tuntuu, että sukupuoli silti vaikuttaa tosi paljon siihen, miten ihmiset toimivat yhdessä ja suhteessa toisiinsa ilman, että sitä aina niin ajatellaan. Se vaikuttaa siihen, ketkä ovat äänessä ja keitä kuunnellaan. Siihen, ketkä ottavat näkyviä vastuutehtäviä, ketkä näkymättömiä. Siihen, missä suhteessa ketäkin pidetään hyvänä tyyppinä. Välillä jossain tilanteissa tuntuu, että arvostetaan tosi paljon sellaista maskuliinista tapaa olla ja tehdä. Ja feministinä helposti ajautuu sellaiseen valittajan rooliin. Voimauttavaa on kuitenkin se, että aina löytyy toisia, joilla on samanlaisia kokemuksia. Yhdessä voi jakaa kokemuksia, tukea toisia ja alkaa luoda toisenlaista yhteistä toimintaa ja olemista. Löytyy tosi paljon queer-feministisesti suuntautuneita toimijoita, yhteisöjä ja toimintaa, joissa on arvostava ja kunnioittava ilmapiiri, ystäviä, joiden kanssa voi keskustella ajatuksista ja luoda yhdessä turvallisempia tiloja.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Heterotopioita, osa I

Kaupungista tulee mieleen rakennukset ja kadut – mutta miksi emme heti ajattele puistoja ja puita? Niitä on Helsingissä paljon. Aivan keskellä pääkaupunkia on Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha, joka on puistaan ja kasveistaan huolimatta eräänlainen epäpaikka: sinne on koottuna ja nimilapuilla varustettuina representaatio maailman kasveista. Se on eräänlainen tilallinen kuva tai kooste maapallosta.

Heterotopiat ovat toiseuden tiloja. Toiseuden paikat ovat paikkoja, jotka toimivat ei-hegemonisilla ehdoilla ja ovat samanaikaisesti fyysisiä ja mentaalisia. Niissä vallitsevat eri lainalaisuudet kuin muualla ja ne joko suostuttelevat tai pakottavat käyttäytymään toisin kuin muualla arkielämässä. Lisäksi niillä on paljon yhteyksiä toisiin paikkoihin (niin valtavirran paikkoihin kuin toisiin vaihtoehtotiloihin). Sanassa heterotopia topia tarkoittaa paikkaa ja hetero viittaa moninaisuuteen, risteävyyteen.

Michel Foucault käsitteli heterotopioita luennossaan ”Des Espace Autres”  vuonna 1967 ( ja se on julkaistu vuonna 1984 ranskalaisessa lehdessä Architecture /Mouvement/ Continuité.) Luennossaan Foucault tutkii eräänlaisen ihmismaantieteen keinoin paikkoja, jotka heijastavat ympäröivää yhteiskuntaa. Heterotopia ei ole Foucault’lle tiukasti määritelty käsite vaan hän on kuvannut erilaisia määritteitä, jotka pätevät heterotopioihin (mutta eivät kaikkiin heterotopioihin).

Heterotopiat voivat olla paikkoja, joissa affirmoidaan eroja. Ne voivat olla myös paikkoja, jonne voi paeta auktoriteetteja ja repressiota. Heterotopiat ovat marginaalisia tiloja, jotka näyttävät ympäröivän yhteiskunnan nurinkurisesti, heijastuksena: heterotopioissa on koottuna jotain mitä ei mahdu muualle yhteiskuntaan.

Heterotopioita ovat esimerkiksi: Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha, yllättävä paratiisi keskellä hälyistä kaupunkia maailman kaikkine kasveineen latinankielisillä lapuilla varustettuina; Hietaniemen hautausmaa, kuolleiden yhteisö kaupungin laitamilla; talonvaltaukset jotka muistuttavat toisista talonvaltauksista, menneistä yhteisöistä; queerklubit, väärän kuninkaan juhlat, joissa heteronormatiivisuus on purettu palasiksi.

Heterotopiat kuvaavat paikkoja, joissa olemme ja joita halkoo erilaiset suhteet. Nämä paikat eivät ole palautettavissa toisiinsa, vaikka ne viittaavat toisiin paikkoihin ja kertovat jotain toisistaan, toimivat peileinä toisilleen.

Sen lisäksi että heterotopiat ovat konkreettisia, fyysisiä tiloja, ne ovat myös mentaalisia ja subjektiivisia kokemuksia. Foucault kuvailee heterotopian tilakokemusta peilimetaforalla: peilissä näkee jotain, jota ei oikeastaan ole olemassa, heijastuksen (utopian). Mutta samalla heijastus peilissä on fysikaalinen olemassa oleva objekti: se on heterotopia, jonka kautta voi kuvitella oman ruumiinsa.

Mutta jotain jäi Foucault’lta käsittelemättä: mitä jos katsot peiliin etkä näe siinä itseäsi; näet tilat, yhteisöt ja toiminnan rakenteet mutta et näe omaa ruumistasi toimimassa niissä tiloissa. Peilikuvasi kohdalla näet vain tyhjää. Jos olisit olemassa, voisit kokea kauhua.

Heterotopioissa tuotetaan ihmisille eriytyviä kokemuksia. Tästä esimerkkinä käy leipäjono. Leipäjono on näyttämö yhteiskunnasta, joissa jotkut saavat muruset pöydältä.

Leipäjonot on usein nimetty hyväntekijöiden toimesta: ”Elämän Eliksiiri”, ”Elämän Leipä”. Näistä saan pakastettua, eräpäivän ylittänyttä lenkkimakkaraa, leivän, joka kotona paljastuu homeiseksi sekä EU-jauhoja. Leipäjonojen nimet kuvottavat minua: ”Hyvä arki”. Hyvä arki on kaukana leipäjonosssa seisoskelusta. Olen saanut kielteisen toimeentulotukipäätöksen, koska olen opiskelija vaikka en saa opintotukea. Leipäjonossa ihmiset näyttävät surullista, masentuneilta, vihaisilta, ärhenteleviltä ja pelokkailta. Tummaihoiselle miehelle huudellaan avoimen rasistisesti ja hän näyttää siitä ahdistuneelta. Jonossa vieressäni olijat kommentoivat värikästä kaulahuiviani että minkä pöytäliinan se on kietaissut kaulaansa. Leipäjonossa jonottaminen saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi luuseriksi, jonka osa tästä maailmasta on yksi homeinen leipä. Leipäjonoreissun jälkeen nojaan sillan kaiteeseen, katselen merenlahtea, salmensuuta joka vie jonnekin. Minun on hengitettävä, tunnen huimausta.

Kun elämäntilanteeni vaihtuu ja olen töissä ja pääsen ensimmäistä kertaa syömään ikäisteni nuorten aikuisten hipstereiden suosimaan ravintolaan, taivastelen sisimmässäni ruoka-annosten hintoja mutta päätän nauttia tilanteesta. Ravintolassa olevat ihmiset ovat iloisia, tyylikkäitä ja hyvinvoivan näköisiä. Sovin joukkoon. Äärettömän herkullista ruokaa maistellessani yritän samalla maistella tunnetta, että mitä jos tuntisin yhteenkuuluvuutta tähän joukkoon: silloin maailma olisi auki ja minua varten. Toisin kuin leipäjonossa, jossa tunsin yhteenkuuluvuutta leipäjonojoukkoon (joka tunteena oli sellainen, että tässä me nyt olemme pohjasakkana ja meitä erottaa toisistamme monet kerrostuvat huonot kokemukset ja että ihmiset yrittävät epätoivoisesti pitää kiinni edes jostain arvokkuuden tunteesta, vaikka toisia polkemalla). Syön hyvällä ruokahalulla. Mutta samalla tunnen huimausta.

Heterotopiaa voi määritellä se, että siellä on ei-toivottuja kehoja, niitä jotka eivät mahdu yhteiskunnan ihannekuvaan (kuten Euroopan köyhien kiertävien romanien muodostamat leirit ovat heterotopioita verrattuna hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalidemokraattisiin elementtilähiöihin; romanien majoittuminen estetään ja kielletään ja ulkomaalaisina pidettyjä romaneja aktiivisesti häädetään).

Heterotopioita myös määrittää se, että niihin ei pääse aivan noin vain. Sisäänpääsyyn voi olla erilaisia konrtrollitoimenpiteitä, siirtymiä, askelmia tai rituaaleja. Esimerkiksi päiväkodit: päiväkodit ovat tiloja joissa on (tietyt) lapset ja muutama aikuinen – kuka tahansa ei voi osallistua päiväkodin toimintaan. Tilana päiväkoti eristää lapset läheisistään ja toisaalta sulkee lasten olemassaolon pois yhteiskunnallisesta elämästä ja pois aikuisten silmistä ja mielestä. Kääntämällä katseen päiväkoteihin heterotopiatilana näemme kuin peilistä, ketkä yhteiskunnan arkimenosta puuttuvat.

Heterotopiat kaikuvat toisia tiloja. Mielisairaaloihin eristetään ihmisiä yhteiskunnan elämänmenosta mutta silti monelle herää kaikuna mielisairaalasta mielikuva turvasatamasta, turvapaikasta, lepopaikasta – luostarista.

Luostari. Kävelen entisen ekumeenisen karmeliittaluostarin puutarhan poikki. Luostari ei ole enää käytössä mutta itsevarmasti hyppään risuaidan yli luostarin puutarhaan; totta kai luostarin pihalla saa kävellä, sanoo intuitioni. Rannassa on kappeli, jossa on koristeellinen kuva ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Pihalla on erakkomajoja. Niihin voi vetäytyä mietiskelemään: ympäristö auttaa vetäytymään maailman kohinasta ja herkistää itseään sisäisyydelle, jonka kautta on mahdollista kuulla jumalan ääni luonnosta ja maailmankaikkeudesta, omasta itsestä.  

Yksin ollessa joutuu kohtaamaan itsen. Kun on muiden kanssa, saa aina toiselta palautetta omasta olemisestaan, ja usein se on myönteisempää kuin mitä yksin ollessa. Toisen kanssa muodostuu aina vuorovaikutuksen myötä sosiaalinen tila jossa ollaan. Ollaan toista varten ja toisen kanssa ja toinen peilaa sinua. Yksin ollessa itseä joutuu tutkailemaan toisin.

Luostari on meren äärellä. Kivet rannassa ovat elottomia, kylmän meren aallot loiskuvat, muodostavat vaahtoa niiden päälle. Maisema on liikkeessä ja se on ääretön. Lämmin kehoni lepää suuren kiven päällä ja tajuntani rauhoittuu vastaanottamaan merta. Aivan kuin ovi joka avautuu, sulkeutuu ja avautuu.

Eristysselli. Jos jossain ihmisen sielu tapetaan niin eristyssellissä. Siellä on vain ikkuna jota ei saa avattua. Koin eristämisen olevan keino ratkaista henkilöstö- ja resurssipula, mutta se oli myös vallankäytön väline ja rangaistusmetodi. Sairaalassa itsetuhoisuus ja ahdistus – äärimmäiset tunteet – muuttuivat rangaistavaksi asiaksi. Potilas riisuttiin eristyksen yhteydessä väkivalloin alasti, ja lukittiin valaistuun kameravalvottuun koppiin, jossa oli vähemmän mukavuuksia kuin poliisiputkassa. Se tuntui raiskaukselta, nöryytykseltä, ja se oli varmaan osin tarkoituskin. Minut eristettiin 4 sairaalavuoden aikana useita kymmeniä kertoja. Eristyksen kesto vaihteli muutamasta tunnista noin vuorokauteen. Ulos pääsi vasta silloin, kun näytteli mukana, esitti rauhallista ja ”sopeutui”. Pelkään edelleen suljettuja paikkoja, ”koppikammo” ei varmaankaan katoa koskaan.

Sairaala on minulle eräänlainen vankila, johon joudutaan ilman rikosta. Virikkeetön ympäristö, säädellyt ulkoiluajat tai ulkoilun täysi puuttuminen, eläminen päivittäisen aikataulun ja tiukkojen sääntöjen mukaan eristettynä luonnosta ja ulkomaailmasta muuttaa ihmistä. Moni laitostuu ja joutuu kotiuduttuaan opettelemaan arkiset asiat alusta. Pitkäaikaispotilaat – ”kroonikot” – ovat kuin vanhuksia, tyhjiä, hauraita ihmisen kuoria, joiden sielu on lukittu jonnekin syvälle. Hoitajat olivat kiireisiä ja usein töykeitä. Vertaistukea sai tupakkahuoneessa; joskus muiden potilaiden tarinat saivat omat ongelmat tuntumaan mitättömiltä. Meitä yhdisti halu päästä toisenlaiseen todellisuuteen, ja pettymys nykyistä kohtaan. Halu jonnekin pois. 

Mielisairaala. Olin työharjoittelussa mielisairaalassa nuoriso-osastolla. Sairaala oli kaukana syrjässä asutuksesta. Ennen keuhkoparantolat ovat olleet mäntymetsissä koska ajateltiin että se on hyväksi keuhkoille. Nyt ne nuoret laitetaan sitten jonnekin syrjäseudun psykiatriseen eristyksiin ja ajatellaan että joillain ihme tehotoimenpiteillä asiat korjaantuu. Siellä haisi lääkkeet, eritteet ja pesuaineet. Ikään kuin hoitoa olisi yritetty sopeuttaa kaikille ja sitten ei sovi kenellekään. Ahdistuin itse paikasta tosi paljon ja voin siellä huonosti. Ikään kuin siellä ei tapahtuisi mitään hyvää.

Kävin kerran hippiekoyhteisössä. Siellä oli paljon yhteiskunnasta säikähtäneitä ihmisiä. Nyt he lepäsivät, hoitivat viljelysmaata, rakensivat yhteistä maailmaansa talkootöinä. Olivat avoimia ja ystävällisiä vierailijoille, minulle. Jututin yhtä poikaa. Hätkähdin kun hän kertoi nimensä. Hänellä oli sama harvinainen nimi kuin mielisairaalassa viruvalla toverillani. Hän kertoi keräävänsä täällä voimia, tulevansa aina tänne kun maailma tuntuu käyvän liian pahaksi. Mietin mielisairaalaa. Siellä toinen samanniminen nukkuu päivät pitkät lääketokkurassa, lepää. Seuranaan valkoiset seinät ja töykeästi ja yksioikoisesti kohtelevat hoitajat.

Olen parvekkeella. On kylmä ja raikas aamu. Pilvien takaa pilkistänyt aurinko on houkutellut minut hengittämään raitista ilmaa parvekkeelle. Harmaat pilvet lipuvat taivaalla. Auringon valo ja pilvien varjot saavat maiseman muuntumaan hetkessä valosta varjoon, varjosta valoon. Tuuli havistelee kauniin ja paljaan kotituomen oksia, kääntää viereisen koivun oksien kädet kohti taivasta. Horisontissa näkyvät nostokurjet.

Tännekö jään? Puita taivutellut tuuli saapuu parvekkeelle, heilauttelee paitani liepeitä. Tuuli tuntuu kylmältä, kahvimuki lämmittää käsissäni. Jättää kädenjälkensä tänne, mahdollisimman suuren ja lämpimän, vai kadota omiin maailmoihinsa, haihtua ilmaan savuna niin että vain pari ihmistä sen saattaisi huomata?

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kehonajattelua

Kaverin kissa alkoi välttelemään häntä kun hän alkoi käyttämään testosteronihormonia. Reagoimmeko mekin tuoksuihin? Miltä jonkun läsnäolo tuntuu? Reagoimme toisten kehoihin vaistomaisesti tunnetasolla: sitä ei voi valita, kokemukset ovat piirtäneet meihin tietyt tunnereaktiot ja muistijäljet.

Mitä ovat kehojen suhteet toisiin kehoihin? Omat muistot toisista kehoista vaikuttaa siihen miten kokee yhteyttä toisiin kehoihin, niiden tapoihin olla.

Tyttönä kasvaa helposti sellaiseen kehontulkintaan, että susta ei oo uhkaa kenellekään eikä itselle. Oma keho on miellyttävä ja hoivaava. Oma kosketus voi tehdä toiselle hyvää ja luoda läheisyyttä. Ja sitten kun astuu tytölle rajatusta ruumiin toimintatilasta ulos, niin se tuntuu voimauttavalta ja kenellekään ei aiheudu pahaa. Tyttönä ei myöskään ohjaudu voimaharjoitteluun koska oletuksena on, ettei niitä voimia ole alkujaankaan. On myös hätkähdyttävää kun omasta vaarattomana pidetystä tytön kehosta tuleekin jotain joka voi myös vahingoittaa toisia.

Poikana kasvaa helposti kehontulkintaan, jossa olennaista on väkivallan säätely. Taannoin poikia valistettiin yläasteella että leikkimielinen nujakointikin voi tappaa. Tästä tulee ymmärrys, että oma keho on mahdollinen tappokone ja muitten poikien kehot ovat myös ja kosketus voi tappaa. Ja kuitenkin on oltava voimakas, jotta voi puolustaa itseään. Positiivista on tämän mukana tuleva kehonkuva: että on vahva ja voimakas ja kykenevä.

Kasvamme kehontulkintoihin joiden mukaan joissakin kehoissa tulkitaan olevan voimaa ja valtaa ja joissakin sitä ei tulkita olevan. Se vaikutta tulkintaan omasta kehosta ja sen kyvystä satuttaa toista ja tulla satutetuksi. Toisaalta kokemus omasta kehosta vahvana antaa toimijuutta ja itseluottamusta. Toisaalta on pelottavaa, että silloin omalla keholla on myös voimaa satuttaa toisia.

Mitkä ovat keinot, joilla turvallisuutta voi luoda omalla kehollaan? Ja mitkä tilat itse kokee turvalliseksi? Jotkut meistä kantaa muistoja mieskehojen tekemästä väkivallasta – tällöin se mihin reagoi tunnetasolla on vain mieskehon läsnäolo. Se ei ole enää oikein valinta-asia, että pelkääkö vai ei, jos pelkoreaktio tulee vaistomaisesti.

Mutta tuovatko kollektiivista turvaa samanlaisten kehojen läsnäolo vai moninaisten kehojen? Joskus tuntuu siltä, että samanlaisten kehojen kanssa vuorovaikutus tapahtuu helposti ja kommelluksitta. Jos oma keho putoaa jotenkin sukupuolijärjestelmän väliin tai keho on muuten marginaalissa, niin oma kokemus on usein sellainen, että jos läsnä on eri kehoja, turvallisuuden kokemus tulee siitä että omalle keholle on tilaa monien kehojen joukossa. Kun läsnä on eri kehoja ja kaikki ei näytä samalta, se tuo mukanaan myös oletukset eri kokemusten läsnäolosta. Tästä näkökulmasta samankehoisten joukko näyttää siltä että kehomuotti tulee hegemoniasta: niistä kehoista jotka määrittävät tilan ovat tietynlaisia ja muille annetaan ikään kuin lupa olla.

Keho kantaa mukanaan etuoikeuksia ja oletuksia mitä kokemuksia keholla on. Cispositio tarkoittaa sitä että hulahtaa jompaan kumpaan valmiiseen lokeroon sukupuolijärjestelmässä, siis että on nainen tai mies. Cispositio on valtapositio. Tällöin on mahdollista hahmottaa oman keho neutraalina toimijana. Kun kehossa on epäjatkuvuuksia, kun keho ei solahda jompaan kumpaan lokeroon, se tuottaa ongelmia. Mutta vaikka cisvaltapositio päällepäin voi näyttää helpolta, se ei tarkoita sitä, että ei kokisi ristiriitoja ja olisi emotionaalisesti kiinni niissä ristiriidoissa. Kehon suhde cis- ja transpositiotihin on niin monimutkainen, että oletukset, identiteetti ja etuoikeudet voivat olla ristiriidoissa keskenään.

Normeilla on tapana kaventaa esilläolevaa kokemusta, koska ihmiset piilottavat, häpeävät ja kätkevät normien ulkopuolelle jäävän kokemuksen. Tämä tuottaa kollektiivisen harhan: luulon että kaikki muut sopivat tähän normiin (koska kaikki piilottavat sen mikä ei sovi). Se vaikuttaa myös vuorovaikutukseen: toisesta tulee oletettua jotain ahtaan normin mukaan, jotta ei tekisi epäsopivia oletuksia. Normit jylläävät koska ihmiset ovat varovaisia mitä sanovat ja varovat ”väärien” asioiden sanomista.

Normin voima kasvaa kun oletukset, jotka liittyvät normiin kasvavat (esimerkiksi oletukseen että joku on nainen, liitetään kasvava määrä lisäoletuksia, minkälainen nainen on). Tällöin todella normiin sopivien ihmisten joukko pienenee ja yhä useammalle tulee kokemus siitä että ei mahdu normiin. Jos normiin liittyvää oletusjoukkoa onnistuisi pitämään mahdollisimman pienenä, tulisiko väljemmin tilaa olla?

Voiko naiserityisen feminismin sisällä kritisoida sukupuolijärjestelmää? Ainakin sukupuolierityisessä ”menaiset”-diskurssissa muut näkökulmat häivytetään pois tai oikeastaan ne eivät pääse sanallistumaan lainkaan ja kehojen kannalta toisen kehokokemuksen omaavat ihmiset joutuvat häivyttämään itsensä näkymättömiin.

Kirjan talon salissa TransHelsinki-viikon transyhteisöseminaarissa eri kehot ovat läsnä: katson uteliaisuudella ja ilolla miten ihmiset ovat kehoissaan, se on virkistävää. Seuraavana päivänä samassa salissa naisasialiitton Unionin kokouksessa sen sijaan keski-ikäiset naiset ovat kokoussalin edessä ja keskiössä ja pikkuhiljaa paikalle valuva queernuoriso valuu marginaaliin salin reunustojen penkeille.

Meidän marginaaliin sijoittuva sukupuolenhahmottaminen tuntuu olevan marginaalista myös sukupuolentutkimuksessa. Kun tarkastelee lähemmin queertutkimusta, huomaa sen usein viittavaan homo- ja lesbotutkimukseen joka nojautuu kaksinapaiseen sukupuolijärjestelmään. Onko subjektin oltava nainen tai mies? Tästä ei päästä yli. Sanallistettu välimuoto näiden välillä tai nais- ja miessubjektin varioiminen pohjautuu sekin perusjakoon.

Monelle meistä, kun puhutaan naisista tai miehistä, tulee hiukan sellainen olo, että itse huijaa omalla olemassaolollaan puhetilanteessa. En ehkä ole täysin nainen tai en ainakaan sellainen nainen mistä tässä nyt on puhe; tai minä olen ainakin toisenlainen mies. Pitäisikö minun paljastaa se jotenkin puhujalle joka olettaa minut joksikin?

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Mitä on feministinen jalkapallo? – Eli miten pelataan niin, että kaikilla on kivaa.

Entiset koululiikuntavihamieliset, liikuntakurittomat, vajaakuntoiset ja jalkapalloa vain hiukan hipaisseet rupesivat pelaamaan jalkapalloa ja fundeeraamaan, miten pelaaminen olisi kaikille kivaa.

Feministisessä jalkapallossa on monta eri pointtia: sukupuolijärjestelmän purkaminen, vallitsevan urheilukulttuurin analysointi, keskustelu toiminnan tavoitteista suhteessa osallistujiin ja erojen huomioiminen. Mitä erilaisempia pelaajien kehot ovat keskenään, sitä enemmän joutuu miettimään, miten yhteistyö toimii.

Meillä kaikilla on kokemuksia siitä, miten toiveet, tunnetarpeet ja traumat pelittävät urheilun sukupuolijärjestelmässä. Liikunta ja urheilu ovat usein ensimmäisiä tilanteita, jolloin lapsena törmää sukupuolijärjestelmään: oletukset kyvyistä ja taidoista ja mahdollisuudet kokeilla eri urheilulajeja puolittuvat tyttöjen ja poikien lajeihin. Vanhempien valitsemien harrastusten lisäksi sukupuolittamiseen törmää lapsena myös kavereitten kesken.

”Lapsena minua vitutti joutua pelaamaan jalkapalloa toisten tyttöjen kanssa, koska he olivat niin huonoja siinä. Tuntui siltä että he eivät edes yrittäneet – halveksin heidän asennettaan. Olin hyvä jalkapallossa, mutta muistan kun pelasimme ala-asteella välitunnilla sekaisin jalkapalloa, niin aina nuoremmat lapset ja tytöt laitettiin puolustamaan ja pojat hyökkäämään. Poikiin luotettiin enemmän ja heidät arvioitiin taitavammiksi kuin olivatkaan. Tyttönä taas joutuu todistamaan enemmän omia taitojaan. Ärsyttävää tietysti on että stereotypia hyvästä jalkapalloilijapojasta toteutuu usein: kun elämme kulttuurissa, jossa pojat pelaavat enemmän jalkapalloa, niin oletus poikien etevemmyydestä meneekin usein oikein. Ja nämä oletukset määrittävät joukkuepelien dynamiikkaa. Joukkuepeleissä, joissa yritetään voittaa, arvioidaan aina toisten taitoja: se kenelle kannattaa syöttää, valikoituu intuitiivisesti oletusten perusteella.

Hyvä puoli pelatessa naisena naisjengissä on se, että ei tarvitse todistaa pelitaitojaan sen vuoksi että on nainen: ei tule aliarvioiduksi. Huono puoli on se, ettei löydä toisia naisia, jotka haluaisivat pelata yhtä kovaa peliä. Luulen, että tilanne menee pojilla toisin päin: nuorena pojat, jotka eivät ole hyviä joukkuepeleissä, jäävät helposti ulos sosiaalisista kuvioista.”

Jalkapallon ei tietysti tarvitsisi olla nimenomaan poikien harrastus. Yhdysvalloissa jalkapallo, soccer, on sekä  tyttöjen että poikien laji, ja sen sijaan amerikkalainen jalkapallo ja  jääkiekko ovat lähinnä vain poikien lajeja. Suomessa jalkapallo on ylipäätään erityisen suosittua pääkaupunkiseudulla, jossa myös tytöt ja naiset pelaavat sitä paljon. Jalkapallon pelaaminen mahdollistuu heillekin, jotka eivät sovi kaksinapaiseen sukupuolijärjestelmään, ryhmissä, joissa pelaajien ei oleteta olevan joko tyttöjä/naisia tai poikia/miehiä.

Perusote sukupuolijärjestelmän purkamiseen on: älä oleta toisesta mitään hänen olemuksensa perusteella. Käytännössä (vaikka jalkapallopelissä) tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten sukupuolia ei korosteta eikä jaotella tyttöihin ja poikiin eikä arvioida toisten pelitaitoa sukupuolen perusteella. Tärkeää on myös välttää puhetapaa, jossa tyttöjä vertaillaan paremmin osaaviin poikiin: sellaisen puheen kuuleminen pelatessa on lannistavaa.

Valtavirtainen jalkapallo- ja pelikulttuuri myös muuttuu. Nykyään televisioidut pelit ovat pelityyliltään aggressiivisemman näköisiä kuin ennen, jolloin vallalla oli enemmän ”herrasmiestyyliä”. Ylipäätään urheilun normit ovat samankaltaisia kuin mieheyden normit: vaatimus kyvykkyydestä ja toiminnallisuudesta, kivun kestämisestä ja sietämisestä, rasituksen kestämisestä, sopeutuminen siihen että sinua ei huomioida, ja oman paikkansa hyväksyminen hierarkiassa taitojensa ja kyvykkyytensä perusteella. Pääideana on, etteivät sosiaalis-emotionaaliset tarpeet saisi tulla väliin, kun pitää suoriutua fyysistä tehtävistä ja ryhmässä asetetuista tavoitteista. Esimerkiksi kyvykkyyden, kovuuden ja pärjäävyyden normiin kuuluu, että pitää kestää pallon osuminen kovaa päin ja on siedettävä kipua ja kestettävä se sen sijaan, että haluaisi pitää tauon ja saada lohdutusta. Kipua ei saisi pelätä ja on ikään kuin oma ongelma, jos ei pärjää sen kanssa.

Millainen olisi tätä normia rikkova tapa pelata? Sellainen, että ei pelata kovaa. Pelataan toisia huomioiden.

Esimerkiksi käytännössä: milloin peli pysähtyy? Jos jalkapallo osuu kovaa johonkuhun, sen sijaan että jatketaan peliä, tsekataan mikä on tilanne ja onko osuman saanut kunnossa, ja jos on, sitten vasta jatketaan peliä.  Peruskysymys on, ovatko ihmiset tärkeämpiä kuin jalkapallo? Tai jos jotakuta hengästyttää tai janottaa, voi nostaa käden pystyyn ja ehdottaa taukoa: todennäköisesti muutkin ovat tauon tarpeessa ja vaikka eivät olisikaan, voi silti pitää taukoa sen sijaan, että tarvitsisi pinnistellä omien rajojen kanssa.

Tietysti toiset haluavat pelata kovaa ja toiset eivät. Ihmisillä on aidosti erilaisia intressejä ja sitten pitää vain keskustella ja valita minkälaisia tarpeita ja toiveita asetetaan etusijalle. Etevimmillä on enemmän valinnanvaraa oman pelityylinsä suhteen, aloittelijat ovat enemmän tilanteen armoilla.

Jos halutaan, että jalkapalloiluun saavat kaikki tulla mukaan, tarkoittaa se sitä, että niiden, jotka ovat hyviä, pitää mennä niitten ehdoilla, jotka eivät ole yhtä taitavia.

Se, että huomioidaan toisia, jotka ovat taitamattomampia, sotii kilpailun normeja vastaan. Kilpailussa yritetään voittaa vastustaja: vastustajan huomioiminen haittaa menestymistä kilpailussa.

Joskus kuulee sanottavan, että jalkapallossa tai jossain muussa urheilussa on hienoa se, että siihen voi purkaa kilpailuviettinsä. Ikään kuin saisi lomaa muiden huomioimisesta: saa purkaa kilpailuviettiään eikä sitten tarvitse muualla olla kusipää.  Jalkapallokentällä voi käyttäytyä huonosti kunhan muualla käyttäydytään hyvin. Sotametafora hallitsee urheilun jäsentämistä: urheiluun voi kanavoida voitonhalunsa ja kilpailuhalunsa.

Pelataanko veren maku suussa vai saako pelatessa nauraa hassuille tilanteille? Miten nauruun reagoidaan?  Koetaanko nauru hyväntahtoisena vai ajatellaanko, että se vie uskottavuutta ja että sitä pitäisi välttää? (Nauraminen on yleensä merkki siitä, että ihmiset viihtyvät…) Onko kyse leikistä vai sodasta?

Jos tarkoituksena on tuottaa onnistumisen kokemuksia kaikille ja huomioida kaikki, pelin logiikkana ei ole voittaminen. Silloin arvoa annetaan sille, miten peli ja pelitilanne toimii kokonaisuudessaan. Tyydytyksen tunne tulee siitä, miten kaikki toimii ja miten itse pystyy toimimaan rakentavasti, eikä ilo tule siitä, että saa maaleja tai voittaa.

”Muistan kuinka kiinnostavaa oli katsella naisten jalkapalloa tv:stä ensimmäistä kertaa. Tajusin etten ollut nähnyt sellaista aiemmin, ja tajusin etten ollut tajunnut että olin aina katsonut miesten jalkapalloa. Oli uutta nähdä päämäärätietoisia, hikisiä, karjuvia ja voitontahtoisia naisia, jotka pelasivat yhdessä voittaakseen ja kannustivat toisiaan. Lapsuuteni ja nuoruuteni ajan olin pääasiassa nähnyt televisiosta vain saippuasarjojen naisia, jotka hymyilevät paljon ja kilpailevat keskenään miehistä. Voisiko feministinen jalkapallo sittenkin olla juuri sellaista, missä tytöt voivat pelata kovaa ja olla jatkuvasti huomioimatta toisia? Vai voisiko tämän aspektin yhdistää myös siihen, että kaikilla olisi kivaa?”

Monien muistoissa joukkueliikuntaan liittyy paljon yhteiskuria: treenit ovat olleet usein rankkoja ja epämiellyttäviä. Joku muu määrittelee/käskee mitä tehdään, minkälaisia alkulämmittelyjä ja voimaharjoitteluja pidetään ja milloin pidetään taukoja. Miten voisi olla liikuntakuriton, mutta silti muistaa huolehtia viisaasti omasta kehostaan?

Yhdessä pidetyt alkulämmittelyt ovat hyvät tapa luoda yhteistä tilaa. Lämmittelyissä voi myös tutustua toisiin paremmin: esimerkiksi syötellä ringissä toisille palloa niin, että huudahtaa aina sen nimen, jolle on syöttämässä. Näin oppii sekä toisten nimet että kohdentamaan palloa tietylle tyypille.

Kaikki eivät myöskään osaa lämmitellä tai eivät tiedä erilaisia kehotekniikoita. Alkulämmittely on hyvä tapa jakaa taitoja: on tilaisuus näyttää miten eri tavoilla voi venytellä.

Alkulämmittelystä voi asteittain siirtyä tekniikkatreenaamaan (tällöin pitää olla mukana useita palloja!). Esimerkiksi syöttämistä, kuljettamista, parin kanssa kuljettamista, maaliin potkaisemista. Tällöin jokainen pääsee tekemään jotain pallon kanssa ennen kuin ruvetaan pelaamaan. Tekniikan treenailussa luodaan myös yhteistä pohjaa sosiaaliselle tilanteelle: tehdään asioita, joissa kaikki ovat mukana selkeästi, koska pelissä jokainen on enemmän omillaan. Tekniikkatreenailusta voidaan siirtyä pelaamaan. Kun aloitetaan rauhassa, kaikki pääsevät helpommin mukaan, ja näin lämmittely ja tekniikkatreenailu helpottaa sitä, että kaikilla on hyvä fiilis itse pelitilanteessa.

”Erilaisten tekniikoiden treenaaminen on melkein kivempaa kuin pelaaminen! Lapsuudesta mulle on jäänyt päälle sellainen ajattelumalli, etten osaa pelata (mitään). En ehkä edelleenkään ole mikään jalkapallotaituri, mutta olen huomannut, että voin opetella pallon käsittelyä omassa tahdissani. Hauskaa, että joka kerta osaan vähän paremmin.”

Alussa kannattaa pitää myös fiiliskierros: se auttaa kunkin yksilöllisen huomioimisen. Tällöin voi esimerkiksi kertoa kuinka kauan aikaa on, kun on viimeksi pelannut jalkapalloa (esimerkiksi 15 vuotta…) tai että on toipumassa flunssasta tai että haluaisi opetella treenissä jotain tiettyä asiaa. Alun fiiliskierros mahdollistaa sen ettei tarvitse olla hyväkuntoinen voidakseen pelata. Jos on vaikka paha heinänuha, niin ei tarvitse sen takia jättää kesäjalkapalloilua väliin.

Sitten pelaamiseen tarvitaan vielä pelivälineet ja pelipaikka! On hyvä jos jalkapalloja on paljon, koska silloin tekniikkatreenailu on helpompaa ja useampi saa kosketuksen palloon.

”Kun olin lapsi, kellään tytöllä ei ollut omaa palloa. Pojat saivat syntymäpäivä- ja joululahjoiksi urheiluvälineitä tai he saivat niitä muuten vaan. Tytöt saivat hoidettavia nukkeja ja eläinleluja, koruja, muistikirjoja ja askarteluvälineitä. Kun aloimme aikuisena pelaamaan, ongelmana oli ensin että mistä saamme palloja. Nuorilta naisilta ei välttämättä löydy kaappiin unohtuneita jalkapalloja, koska niitä ei ole koskaan siellä ollutkaan. Jouduimme lainaamaan ensimmäiset pelivälineemme pojilta. Onneksi jalkapallot eivät maksa kovin paljoa (reilun kaupan pallotkin ovat edullisia).”

Pelipaikaksi kelpaa mikä tahansa tasainen nurmikenttä. Pienikin riittää, silloin ei kentällä tarvitse juosta niin paljon! Liikunta-arkailijoille on helpompaa olla katseilta suojassa, joten on usein helpottavampaa pelata vain jossain nurmikolla kuin mennä jollekin oikealle pelikentälle. Niitäkin kannattaa toki ottaa haltuun!

Vielä käytännön vinkit kaikille kivan jalkapallotreenin luomiseen:

  1. Opetellaan toistemme nimet ja kysellään kuulumiset (alkufiiliskierros).
  2. Lämmitellään yhdessä, harjoitellaan vähän tekniikoita (esim. syöttämistä ja kuljettamista) ja sitten vasta pelataan. Kaikille pitää selkeästi olla mahdollista olla mukana treeneissä ja käsitellä palloa.
  3. Taukoa saa pitää silloin kun siltä tuntuu eikä kaikkeen tarvitse osallistua.
  4. Lapset. Lapsille ei tarvitse keksiä hoitojärjestelyä, vaan heidät voi ottaa mukaan treeniin. Myös kentän laidalla norkoilevat vieraat lapset ovat tervetulleita peliin. Ja muut halukkaat.
  5. Turvallisuustekijöitä pelissä: jos sovitaan että jalkapalloa potkitaan maata pitkin eikä sitä nosteta, kukaan ei saa jalkapallosta ikävästi naamaansa. Kannattaa myös sopia, että palloa voi tavoitella toisen kuljettaessa, mutta hänen pysähtyessään syöttämään annetaan hänelle tuumaustauko eikä mennä ottamaan aggressiivisesti palloa pois – kontaktitilanteissa voi vammautua. Aloittelijalle on myös vaikeaa sekä pitää palloa, syöttää että tähdätä kenelle syöttää.
  6. Ei homoläppää, ei seksististä läppää, ei rasistista läppää. Koska se on urpoa. Ei vertailuja sukupuolissa eikä sukupuolirooliodotusten korostusta. Ei turhia oletukseen perustuvia johtopäätöksiä kanssapelaajien sukupuolista.
  7. Pelin jälkeen on kiva mennä uimaan tai mehulle/kaljalle!
Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Pimeä huone

I

Olen käymässä ystäväni luona. Hän puuhastelee keittiössä ja silmäilen keittiön pöydän ääressä uusinta Tieteen Kuvalehteä. Siinä on juttu camera obscurasta ja obsessoidun ideasta täysin. Camera obscura on pimennetty huone (tai laatikko), jonka seinään tehdyn reiän kautta takaseinälle heijastuu ylösalaisin himmeä kuva ulkomaailmasta. En saa sitä pois mielestäni vaan monen päivän ajan mietin toimintaperiaatteita ja toteutustapoja. Mietin kuumeisesti minne sellaisen voisi tehdä. Mistä saisi huoneen ja maiseman? (Oma kotini on vaikeasti pimennettävissä – mutta luultavasti camera obscuran onnistuisi tekemään sielläkin, en vain tiedä sitä tässä vaiheessa koska en ole oikein selvillä miten homma toimii.)

Sitten alan masentumaan. Idea tuntuu mahdottomalta toteuttaa. Kaikki tilat Helsingissä maksaa paljon tai niitä on vaikea päästä käyttämään omiin omituisiin ideoihin. Muutenkin: syksy on tulossa, minulla on kaikenlaisia ideoita joita haluaisin toteuttaa mutta tuntuu ettei mistään tule mitään. Osa-aikatöitä on vaikea löytää. Opetusohjelmassa ei ole mitään kiinnostavaa. Kariutuvatkohan opiskelusuunnitelmani taas rahavaikeuksiin ja motivaatio-ongelmiin? Camera obscurankaan rakentamisesta ei varmasti tule mitään.

Todellisuus yllättää minut perin pohjin. Seuraavalla viikolla rakennan camera obscuraa vastavallatun talon huoneeseen, jonka ikkunasta näkyy meri.

Ensin siivoan todella pölyistä huonetta; haluan että camera obscuran maisemaa voi fiilistellä lattialla istuen. En ole yhtään varma, tuleeko koko jutusta mitään. Minulla on jätesäkkejä ja teippiä. Voivatko ne riittää rakennusaineiksi? En yllä peittämään ikkunaa jätesäkeillä, mutta onneksi näppärät ystäväni ovat vieressäni. Käden käänteeessä M. ottaa jätesäkit kädestäni, kurkottautuu tuolin avulla ikkunan yläkarmiin ja pyytää minua ojentamaan teipinpalasia. Huone pimenee, avaamme oven, jotta näemme toimia. Jännityksellä puhkon pienen rei’än ikkunaa peittävään jätesäkkiin. Laitamme oven kiinni ja huone on pimeä. Mitään maisemaa ei näy. Camera obscura on epäonnistunut.

Ystäväni lähtevät ja jään huoneeseen miettimään tekniikkaa. Onko reikä oikean kokoinen, onko se oikeassa kohdassa vai pitäisikö siinä sittenkin olla linssi?

Tuumin mietteitäni pimeässä huoneessa ja katselen seinälle. Sitten havahdun. Näen liikettä. Mitä se on? Seinässä ylhäällä huojuu varjoja. Myös sivussa on liikettä, pientä havinaa. Sitten tajuan. Näen varjoja, camera obscura on onnistunut jotenkin! Menen lähemmäksi seinää. Seinään heijastuu koivu ja sen tuulessa hieman väräjävät lehdet. Erotan yksittäisten lehtien muodot ja hämmästyn tarkkuutta. Lehdet ovat ylösalaisin ja niin koko koivukin, ja muistan jälkikäteisesti, että niin tosiaan, maiseman pitikin heijastua käänteisenä seinälle. Samalla tajuan kun katson maiseman taivaalle: ne ovat meren aaltoja, jotka lipuvat horisontista kohti ylänurkan äärettömyyttä.

Katselen mykistyneenä maisemaa. Kuuntelen taloa: iloista naurua yläkerran keittiöstä, töminää portaissa. Tunnen olevani rauhassa ja levossa. Hetken päästä haen muut talon asukit katsomaan maisemaa.

En lähtökohtaisesti tykkää olla suljetuissa tiloissa, pimeissä huoneissa. En tykkää myöskään olla pääni sisällä. En ole hyvä introspektiossa (se on tylsää tai synkkää). Kaipaan jatkuvasti aistiärsykkeitä todellisuudesta. Camera obscurassa kuitenkin rauhoitun heti. Elävä ulkomaailma on tullut luokseni ja voin tarkastella sitä rauhassa. Tuulessa huojuvan koivun varjo viihdyttää mieltäni.

Olen sisällä huoneessa ja maailma on ulkopuolella, mutta se heijastuu eläväisenä ja liikkuvaisena seinälle. Maisema on nurinpäin ja sen takia havainnoin sitä toisin, jotenkin hieman tarkemmin. Aalloista tulee erilainen vaikutelma kun ne liukuvat maiseman yläosassa, siellä missä pitäisi olla taivas.

Jos olisin ulkona ja katsoisin maisemaa, katsoisin merta suoraan tai koivun tuulessa heiluvia lehtiä: havainto jäsentyy minussa (välittömästi tai välittömän tuntuisesti), mielessäni ja kehossani. Tilanteessa epäilemättä silmämunani liikkuvat. Itsekin liikun. Ja maisema liikkuu.

Kun katson kuvaa todellisuudesta camera obscuran kautta olen kehollisesti eristettynä kuvauksen kohteesta: olen pimeässä huoneessa ja maisema on ulkona selkäni takana. Camera obscuran näkymä lumoaa minut mutta eri tavalla kuin maisema. Maisemassa olen osa maisemaa ja vaikuttunut sen kauneudesta. Camera obscurassa olen vaikuttunut kaiken outoudesta. Muodot näyttävät erilaisilta nurinpäin tarkasteltuinta. En absorptoidu eli en tule imaistuksi näkyyn samalla tavalla kuin maisemaan. Absorptio on toisenlaista. Kiinnitän huomiotani eri tavalla maiseman liikkeeseen.

Lukemissani camera obscura -kuvauksissa kerrotaan, että maiseman värit toistuvat myös ja näkemissäni valokuvissa camera obscuran heijastuksista on ollut värit. Mutta minun maisemassani ei varsinaisesti ole värejä. Mistä se johtuu? Ehkä valon ja varjon erot ovat niin suuria auringon heijastuessa mereen, että maisema näyttää lähinnä mustavalkoiselta. Ehkä siksi pystyn myös paremmin tarkastelemaan aaltojen liikkeitä, oikeassa maisemassa auringonvalo häikäisisi silmiäni liikaa.

Mutta tämä kokonaisuus ei ole kamera eikä valokuva. Tässä ei tule jäljennettä. On vain elävä, liikkuva todellisuus, joka on kaksiulotteisena heijastuksena seinällä.

Samalla kun se on oikean todellisuuden kuvaa ja heijastumaa, se on myös silmieni luomaa. Kun silmäni väsyvät pimeydessä, muodot alkavat näkyä. Alan näkemään toisin: tarkemmin.

Aistivaikutelman syntymiseen kuluu kauan. Se on hämmentävää ja asettaa myös aistivaikutelman tarkkailun kohteeksi. Se, mitä näen, muuttuu tiedoksi hitaasti. Ensin kehollisesti: alan erottamaan muotoja hitaasti. Sitten, sen jälkeen, alan hiljaa ymmärtämään, mistä on kyse, miten muodot ovat. Jonkin verran joudun päättelemään, mitä muistan maisemasta ennestään ja miten nyt vertaan maisemaa heijastukseen.

Camera obscuran maisema ei ole valokuva. Se ei ole teknisesti uusinnettavissa. Siitä ei saa siis kopioita. Camera obscuran maisema on lokaatioltaan ainutkertainen ja se muuttuu tietenkin ajassa. Lisäksi: ihmisten silmät muodostavat kolmiulotteisen näkökuvan, jota valokuva ei ole. Istun huoneen perällä ja katselen maisemaa omilla silmilläni. Se on seinässä latteana, mutta aaltojen liplatukset kulkevat siinä suuremmaksi kasvaen. Maiseman heijastus on niin suuri, että havainnoin sitä hieman kolmiulotteisesti.

Camera obscura ei ole myöskään aivan kuin silmä. Se on vähän niin kuin silmä. Valo tulee ikkunan rei’ästä kuin silmän retinasta ja maisema heijastuu seinälle nurinpäin niin kuin näkymä verkkokalvolle, josta aivot kääntää sen sitten oikein päin todellisuutta vastaavaksi. Mutta se ei ole aivan kuin silmä, koska minä olen siellä havainnoimassa tätä kaikkea: en voi nähdä omaa silmääni näkökentässäni (voin nähdä vain sen heijastuksena peilistä.) Eikä silmässäni poliisit jyskytä ovella eikä häätö uhkaa. Minä siis olen havainnoimassa, miten todellisuus muodostuu heijastuksista ja minkälaisissa olosuhteissa. Minä koen, havainnoin, muodostan hiljaa ja hitaasti käsityksiä.

II

Talossa yöpyy transsukupuolisia nuoria, joiden on vaikea löytää kattoa päänsä päälle. Joillekin vanhemmille on liikaa kun heidän pieni tyttönsä kasvaa pojaksi tai poikavauva nuoreksi naiseksi. Niinpä he punkkaavat kaveriensa luona sohvilla ja nyt täällä. Talossa yöpyy myös muita kodittomia opiskelijoita.

Tapahtuuko sukupuoli liikkeessä, hengityksessä, tavassa olla, nukkuessa? Mikä on katsojan suhde kohteeseen – katsojan, joka on liikkessä? Aistihavainto, joka muodostuu hitaasti? Hämärä, jossa näkee paremmin? Ymmärrys, joka kasvaa hitaasti?

Missä on koti? Siellä jossa on vuorovaikutusta ja vapautta toimia? Jossa tulee huolehdituksi, toivotetaan tervetulleeksi? Jossa voi nukkua kun väsyttää ja sanoa ”nyt riitti” kun ei jaksa enää, ja taas seurankaipuussa hakeutua keittiön pöydän ääreen?

Voiko sukupuoli olla sijainniltaan ainutkertainen? Sellainen, josta ei voi ottaa kopioita. Sellainen, joka väräjää ajassa, muuttuu alati. Voiko se olla käännettynä toisin päin – niin että kun katselen sitä pitkään ja silmäni ja aivoni tottuvat siihen, se onkin ensimmäinen maisema, niin että muualla ulkomaailmassa kaikki näyttää olevan päälaellaan ja vinksallaan?

Jonkinlainen haave sukupuolettomuudesta, haave paosta. Haave ajattelusta ilman pakkotoisteista retoriikkaa, sukupuoliroolien toimintakuvioita ja ilmaisutapoja. Vapautta vanhoista ajattelun kuvista, ruumiin kangistumista, puutumisesta johonkin tiettyyn asentoon. Ruumis, sielun vankila; sielu, ruumiin vankila.

Tai haave itsemäärittelystä: Valita toimintatavat ja ilmaisut silloin kun ja siten kuin itselle sopii. Jos tekee mieli pitää harmaata hupparia päällä, niin pitää. Jos tekee mieli pitää punaista röyhelöpaitaa päällään, niin silloin pitää. Jos haluaa opetella vasaran käyttöä, kukaan ei ilku siitä. Jos haluaa oppia leipomaan, otetaan mukaan ilman muuta. Ja yhdessä pidetään huoli että näkymättömät työt ja roolit tehdään näkyviksi ja neuvotellaan siitä, voiko rooleja muuttaa ja kuka haluaa tehdä vallatussa talossa mitkäkin työt. Ei niin että työtehtävät ja puheenvuorot olisi eritelty sukupuolen mukaan, vaan niin että kuka vaan voi tehdä aloitteen, kuka vain voi tukea ehdotusta ja kuka vaan voi nikkaroida ja keittää ruokaa.

Ja se että ihmistä ei nähdä vain sukupuolensa tai seksuaalisuutensa kautta. Sellainen on jotenkin  typistettyä olemista. Nähdä ihminen nikkaroivana. Nähdä hänet kodittomana. Nähdä hänet uneliaana. Nähdä hänet iloisena. Nähdä hänet ujona.

Auringonpaahde ja varjojen ja heijastusten maailma. Normien ja vastanormien maailma. Molemmat kuuluvat samaan maailmaan, mutta ne näyttäytyvät eri tiloissa. Normien hetket jotka saavat vastanormit kutistumaan varjon häivähdykseksi. Vastanormien maailma kuin camera obscura, normien paineen täydellinen puuttuminen, outo rauha.

Kuitenkin samalla tavalla kuin valo heijastuu esineistä silmäämme ja näemme maailman esineineen, muotoineen, kohteineen; sama valo heijastuessaan nurinpäin näyttää samaisen maailman, toisenlaisena. Samaa valoa, samaa maailmaa, vain eri tiloja.

Voisiko sukupuoli olla kuin varjo veden äärellä olevassa luolassa? Olla hetkessä. Olla seuraavassa hetkessä jotain toista.

Virtaus joka menee toiseen suuntaan. Nurinpäin, päinvastaiseen suuntaan. Johon pitää keskittyä että sen näkee. Ja sen näkee. Heijastumat luovat illuusion aaltojen liike-energiasta joka menee toiseen suuntaan. Meneekö se toiseen suuntaan? Mikä? Heijastuma? Liike?

Pitääkö todella tehdä erottelua sukupuolen ja seksuaalisuuden välille? Mitä jos ihmisessä on jotain, kuin merituuli, joka on voimakas mutta jota ei näe. Jonka aistii. Mikä se on?

Joka tapauksessa läsnä on erilaisia sukupuolia. Sukupuoli jota ei nähdä ja joka kaipaa tulla nähdyksi. Toisaalla taas: sukupuoli joka on näkymättömissä, joka ei näy silmillä ja jonka läsnäolon voi vain aistia. Jotain joka ei oikeastaan ole sen enempää luontoa kuin kulttuuriakaan. Joka pikemmin virittyy toisten ihmisten välille, kerrostuu elämänkokemuksisa ja suuntaa tulevaan hetkeen.

Sukupuolettomuus tuntuu helpolta, paitsi käyttäessämme välillä englantia: did she just say… no sorry, again: did he just say…

Päivisin talon asukit menevät kukin tahoilleen ja toimiinsa. Joskus heistä näkee vilauksen, kuin variksesta joka kääntelee nokallaan talon edessä puun palasta, silkkiuikusta joka katoaa samantien kaislikkoon poikasten kanssa.

Linnut, paratiisilinnut. Pölystä harmaantuneet paratiisilinnut. Väriä pölykerroksen alla. Nuhjaantunut ulkoinen olemus. Salaperäinen loisto.

Iltaisin he kokoontuvat takaisin talolle. Poltamme kynttilöitä paloturvallisuusmääräyksistä huolimatta. Tarvitsemme jotain valoa! Syömme keksejä, dyykattuja kasviksia: paprikaa, omenoita. Rupattelemme vähän. Olemme hiljaisia.

Lopulta mellakkapoliisit piirittävät talon. He ovat sinimustissaan, täysissä varusteissa, heitä on kymmeniä. He rikkovat alakerran ikkunat lasit, tulevat niistä sisään, kompuroivat varastoitujen hyllyköiden yli, ja kuljettavat asukkaat ulos. Valtaus päättyy, me jatkamme elämiämme toisaalla.

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Vuodet Helsingissä

Muutin Helsinkiin kymmenisen vuotta sitten opintojen perässä. Ensimmäinen syksy oli puitteiltaan varsin surkea, vaikka en sitä oikein edes huomannut, olin niin innoissani opinnoistani ja uudesta elämänvaiheesta. Ensimmäinen syksy Helsingissä oli pimeä ja kolea ja ihmisiin oli vaikea tutustua paremmin. Muut opiskelukaverit olivat Helsingistä ja heillä oli omat valmiit kaveripiirinsä emmekä ryhmäytyneet fuksiporukkana. Massaluennoilla oli vaikea tutustua kehenkään. Kämppikseni Hoasin soluasunnossa olivat tylyjä ja asuivat solussa vain pakon edessä, oikeasti he olisivat halunneet asua yksiössä. En tuntenut Helsinkiä enkä ehtinyt siihen tutustumiseen aikaa käyttääkään: ravasin bussilla yliopiston ja Helsingin reunalla sijaitsevan opiskelija-asuntolan väliä, luin tentteihin. Iltaisin kun tulin ”kotiin”, kadut olivat tyhjiä ja autioita. Kun muutin Helsinkiin, kuvittelin että käyn Tavastialla kuuntelemassa rock-keikkoja – mutta eihän minun opintotukeni siihen riittänytkään, en käynyt Tavastialla kertaakaan.

Mutta kuten sanoin, en tullut silloin ajatelleeksi kaikkea tätä. Luin vain tyytyväisenä tentteihin nenä kylmänä viltin alla jäätävässä soluasunnossani.

Vaikka rahattomuuteen tottuu, se myös joskus hetkiseksi supistaa mielikuvitusta. Joskus tuntuu siltä kuin Helsingissä ei olisi mitään paikkaa johon pääsisi ilman rahaa.

Mutta onneksi muitakin rahattomia nuoria löytyy. (Mikään ei kai olisi kurjempaa kuin olla rahaton yksinään?) Kesä koittaa. Joku lähettää tekstiviestin että nähdään puistossa jäätelöllä. Minä keitän kahvia termospulloon ja otan roskalavalta dyykkaamani kahvikupit mukaan. Tapaamme puistossa, jollakulla on viltti, toinen on hakenut jäätelöpakkauksen Siwasta. Lohkomme jäätelönpalasia, kaadamme kahvia kuppeihin. Jäätelönokare kahvissa on minulle uusi idea.

Alan löytää paikkoja, monella tapaa. Kesätyöpaikkoja, osa-aikatyöpaikkoja. Torimyyjänä Kauppatorilla. Postinlajittelua loputtomien käytävien päässä. Toimistotöitä salaperäisissä uusissa tiilirakennuksissa. Maanalaisia huoltokäytäviä. Vanhoja huviloita: hylättyjä, tuhoutuneita ja kunnossapidettyjä kristallikruunuineen. Tehdashalleja, entisiä satamarakennuksia joihin puhkeaa uusia yhteisöjä. Ihmisten koteja: vaatimattomia ja hulppeita.

Alan oppia missä voi ottaa nokoset rauhassa, miten päästä vessoihin ilmaiseksi, missä voi dyykata ruokaa ja kokeilen monia paikkoja joissa voi lukea (ja kirjoittaa).

Kesällä käyn läpi uimarannat, talvella uimahallit.

Etsin koko ajan hyviä bileitä ja ne aina siirtyvät paikasta toiseen. Vakipaikkaa ei tahdo löytyä mistään (useimpien paikkojen tuomioksi koituu: huonoa musiikkia, liian kallista, liikaa häirintää). Viimein alan löytämään paikkoja joissa minua ei häiritä tanssiessani.

Joihinkin paikkoihin muodostuu poliittisia koteja. Joskus ne ovat hetkellisiä pyrskähdyksiä, joskus pysyvämpiä. Aina ne ovat ihmisten muodostamia. Joissakin voi korjata pyörää, toisissa syödä omia eväitä, joissakin voi vain kokoustaa. Joissakin nukkua sohvalla.

Mielenosoitukset, kadunvaltaukset ja kriittiset pyöräretket muuttavat kokemukseni kaduista. Yhtäkkiä voinkin kävellä tai istua tai pyöräillä keskellä ajokaistaa. Kaupunki näyttää toiselta keskeltä katua katsoen, kauniimmalta. Olen ihmisten joukossa toisella tapaa. En sukkuloi jalkakäytävällä anonyymisti toivoen, ettei kukaan kiinnitä minuun huomiota, vaan jotenkin vapautuneesti, kaupunkia avoimesti katsellen tiettyjen, tietynlaisten ihmisten kanssa.

Metsänpeitoksi sanotaan tilannetta kun tuttu metsä käykin yht’äkkiä vieraanoloiseksi ja sitä eksyy. Minusta tuntuu että Helsingissä minut joskus valtaa kaupunginpeitto: luulen tuntevani Töölön mutta eksynkin siellä. Tai olen jossain lähiössä ja minulla on reitti selkeänä mielessäni ja kadunnimet tallella, mutta toisiaan muistuttavat elementtirakennukset sotkevat suuntavaistoni totaalisesti.

Helsinki kätkee sisäänsä myös ihmeellisiä sisätiloja: kiipeilyseiniä jotka kohoavat kymmenien metrien korkeuteen; väestönsuojia joissa voikin ampua jousipyssyllä tai skeitata; taloja jotka on omistettu taiteen tekemiselle (niin lapsille kuin aikuisillekin). Omituisia pieniä (ja suuria) museoita. Hirveästi pieniä gallerioita. Isoja, mahtipontisia taideinstituutioiden kirkkoja.

Löydän pieniä metsiä, luonnonsuojelualueita, ihastuttavia kallioita ja rantoja. Mitä kauneimpia saaria ja näkymiä ulapalle. Löydän paikkoja joista kerätä vihreää, marjoja ja sieniä – ja kukkasia! Löydän upeita puita. Puista pahkoja joilla on kasvot. Metsäaukioita. Lampia. Hiidenkirnuja. Jylhiä siirtolohkareita. Kaikenmaailman koloja.

Kaikki paikat Helsingissä ovat jotenkin kerrostuneita. Ei välttämättä kovin pitkälle; havaitsen vain joitakin vuosikymmeniä. Helsinkini muuttuu myös nopeasti: tänne on rakennettu uusi asuinalue hetkessä, tuonne uusi puisto, tämä ravintola on ollut tässä pitkään. Viime viikon graffitit on jo poistettu. Romanileiri on kadonnut, tai oikeastaan siirtynyt, hajaantunut. Alppipuisto on muuttunut bilemestaksi. Karhupuistoon on tullut kukkasia ja hipstereitä.

Luulen, että kohta alan nauttia oman muistini kerrostumista. Vuonna 2009 kun rakensin camera obscuran vallattuun taloon ja meri muuttui taivaaksi…

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Voimistelemassa

Laitan ystäväni hiuksia, tunnen olevani hieman kovakourainen ja pahoittelen sitä. Ystäväni sanoo, että se ei haittaa, hän on tottunut kovakouraiseen päänahan käsittelyyn nuoruuden voimisteluharrastuksessa, jossa aina esiintymisiin laitettiin tiukkoja kampauksia, jotka eivät saaneet purkaantua. Tutkaillessani hänen kallonmuotoaan, hiusten laatua ja miten hiukset laskeutuisivat parhaiten hänen päässään, ystäväni alkaa muistella, miten hän tunsi joukkueensa jokaisen tytön lihakset:

”Hieroimme usein toistemme kipeitä paikkoja. Tunsin kavereitteni lihakset ja millä eri tavoin ne olivat kullakin kipeät. Usein ne olivat tosin samoilla tavoilla kipeät, koska treenasimme samoja juttuja. Meillä oli känsiä ja kulumia oudoissa paikoissa, esimerkiksi jalkapöydällä jalkapohjien tai käsien sijaan. Tunnistin jokaisen myös jaloista varpaiden ja känsien perusteella: jos joku olisi näyttänyt vain jalkojaan, olisin tiennyt kuka hän on.

Meillä oli omia sanoja ja kuvailuja kiputiloille, yritimme kuvailla niitä tarkemmin toisillemme: ”Sellainen kipu joka on pohkeessa kun sitä venyttää, ei niinkuin selässä, sellainen kipu minulla on tässä kohtaa nyt.”

Olimme usein kipeitä tai väsyneitä. Oli ihan tavallista, että joku itki treeneissä väsymystään tai surkeaa oloaan. En tiedä kuinka kauan kehoni olisi jaksanut sitä harrastusta. Itku tuli kun treenasi flunssassa tai kipeänä mutta myös jos ei oppinut jotain: sitä tehtiin niin verenmaku suussa. Vahvat pärjäävät ja heikot voivat lopettaa oli eetoksena. Kyllähän me myös pelleiltiin ja naurettiin treeneissä, kunhan siihen ei mennyt liian kauaa treeniaikaa, koska se piti käyttää tehokkaasti.

Nivelet, polvet, lonkat, selkä ja olkapäät olivat kipeinä ääriliikkeiden tekemisestä venyttelyssä. Nivelet ärtyivät. Minulla oli pari vuotta selkä kipeä yhdestä kohtaa.

Parilla tytöllä joukkueessamme tulehtui olkapäät erään ohjelman koreografian kuvioiden harjoittelun vuoksi mutta ohjelmaa ei tietenkään muutettu. Treenitaukojakaan tytöt eivät pitäneet rasitusvammojen vuoksi, ainoastaan kunnon tapaturmien kohdalla.

Oli se silti kiva harrastus. Oli kiva esiintyä. Ja tykkäsin läheisyydestä ja siitä että oli tiivis porukka. Tykkäsin leireistä, niillä saattoi laittaa itsensä lujille ja fyysisesti ylittää itsensä. Eikä sitä niin ajatellut mitä harrasti. On kivaa olla hyvä jossain, treeneissä käymiseen rutinoitui ja oli kaverit.

Kisapaikalla nautin tunteesta kun virallisissa kisatreeneissä, jotka olivat vähän niin kuin kenraaliharjoitukset, kaikki hiljenivät ja katsoivat meitä uteliaina kun astuimme saliin.

Ala-asteikäisenä voimisteluharrastu oli erityisen hauskaa: 5 kertaa viikossa pääsi kolmeksi tunniksi riehumaan ja juoksemaan urheiluhallissa erilaisten välineiden kanssa. Silloisella valmentajalla oli aika rento ote meidän kanssa. Kun samojen kavereiden kanssa liityttiin yläasteikäisenä yhdessä joukkueeseen, se oli aluksi vähän pelottavaa kun se oli vakavampaa.

Kasvoin haluamaan kilpailua ja voittamaan. En olisi edes halunnut olla missään amatööriryhmässä vaan nimenomaan halusin olla kilpailujoukkueessa. Kilpailuasetelma oli kuitenkin rankka. En tiedä oliko se sittenkään hyväksi itsetunnolleni. Vaikka oli hienoa että osasi ja oli todella hyvä, ikinä ei kuitenkaan ollut tyytyväinen itseensä ja kehoonsa. Liikuntakuri ei kasvata itsetuntemusta ja kehontuntemusta. Vasta aikuisiällä olen oppinut kuulostelemaan kehoani, miltä se minusta tuntuu enkä ajattelemaan miltä kehoni näyttää. Enkä usko että kropalle tekee hyvää tehdä ääriasentoja. Jäykässä ryhtiasennossa oppii hengittämään pinnallisesti.

Kun joukkueeni voitti SM-kultaa ja teimme ohjelmaa lavalla, niin olihan se upean tuntuista. Yleisö kannusti ja tulosten laskennassa jännitimme loppuun saakka. Voittamisen tunne oli voimakas. En tiedä, oliko se sitten kuitenkaan kaiken arvoista. Jälkikäteen aikuisena arvioiden tuntuu älyttömältä että lapset opetetaan niin kilpailunhaluisiksi, kisoissa ollaan niin tosissaan ja sitten kun mitalitavoitteisiin ei päästäkään, koko joukkue itkee silmät punaisina ja tuntui siltä kuin maailmanloppu olisi tullut.

Aikuiset pitivät voimistelua ihan hyvänä harrastuksena. Joskus he päivittelivät miten meillä on liikaa treenejä ja miksi olen niin usein kipeä. Toivon, että he olisivat puuttuneet harrastuksen laihuuden ihanteisiin, siihen että normaalipainoisille kasvaville tytöille sanottiin että heidän pitäisi laihduttaa.

Valmentaja saattoi sanoa, että jos et laihdu, niin et pääse kilpailemaan joukkueeseen. Ei se meistä joukkueen tytöistä ollut kivaa. Kaikki, joiden ruumiit eivät olleet voimistelunormin mukaisia, lopettivat harrastuksen jossain vaiheessa. Usein ne tajusivat että ovat väärännäköisiä. Tai sitten heille sanottiin suoraan, että olette vääränmallisia. Meidän joukkuetta kehuttiin usein, että näytämme hienolta joukkueelta, koska kaikki ovat niin samannäköisiä. Ja olimmehan me. Värjäsimme hiuksetkin samanvärisiksi.

Aina joka joukkueessa oli joku jolla oli syömisongelma, mutta en tiedä oliko se mitenkään sen yleisempää verrattuna nuoriin tyttöihin yleensä. Kaikkien syömisiä tarkkailtiin paljon ja leireillä ja kisamatkoilla tehtiin yhteisiä sopimuksia ettei saa syödä makeaa. Syömishäiriöitä pidettiin kunkin henkilökohtaisena epäonnistumisena omassa laihdutusprojektissaan, hallinnan epäonnistumisensa. Suklaapatukan syöminen toisten nähden pukuhuoneessa oli äärettömän epäsovinnaista ja radikaalia.

Kaikki olivat tosi hoikkia. Piti olla tietynlaiset vaatteet, mustat ja vartalonmyötäiset. Samanlaisuus helpotti elämää Kaikki saattoivat lainata vaatteita toisilleen, koska oltiin samankokoisia. Ja kun toisten ruumiit ovat samanlaiset kuin oma ja koska treenattiin yhdessä samoja juttuja 7 kertaa viikossa, tiesi että toisten ruumiit pystyvät tekemään samoja asioita kuin minä. Se helpotti yhdessä toimimista. Ei tarvinnut miettiä jokaista erikseen koska kaikki osasivat saman kuin minä. On myös helppo puhua ruumiista ja miltä tuntuu, koska toisten ruumiit ja säryt olivat samankaltaiset kuin oma.

Joukkuevoimistelua ei harrasta miehet. On olemassa vain naisten ja tyttöjen sarja. Sen takia varmaan tässä urheilulajissa ei myöskään liiku raha eikä naisvoimistelussa ole ammattilaisia. Naisvoimistelu ei näy missään eikä sillä ole sponsoreita.

Naisvoimistelu keksittiin joskus 1900-luvun vaihteessa, kun ajateltiin että urheilu ei sovi naisille. Naisvoimistelu oli naisille sopivaa liikuntaa joka korvasi miehille suunnatun painonnoston, telinevoimistelun ja voimailun. Toiminta oli laajaa, oli vasemmistolainen Työväen Urheiluliitto, porvareiden Suomen Urheiluliitto.

Joskus meille sanottiin kivun kestämisestä, että selviämme sitten synnytyksestäkin tällaisen treenin jälkeen. Ja että saamme urheilullisia lapsia. Koska me olisimme urheilullisia äitejä, jotka opettavat lapsensa urheilullisille tottumuksille.

Liikekielen piti olla naisellista. Meille sanottiin, että pitää olla naisellisia liikkeitä. Jotkut liikkeistä olivat tyttömäisiä: ne olivat pomppivia ja poukkoilevia. Naisellisissa liikkeissä oli pehmeää, virtaavaa liikettä.

Halveksimme jääkiekkoilijapoikia, jotka eivät yrittäneet edes näyttää hyvältä vaan menivät vaan maila kädessä ja räkä poskessa. Niiden ei tarvinnut näyttää esteettisiltä. Helppoahan se on silloin urheilla. Me taas pyrimme eleganttiuteen kivusta huolimatta. Meillä oli tapana sanoa että miehet eivät voi harrastaa joukkuevoimistelua, koska miehet eivät kestä kipua.

Kisoissa epäesteettisyydestä voitiin vähentää pisteitä. Esimerkiksi jos oli rikkinäiset sukkahousut, kainalokarvat tai jos takamus näkyi liikaa. Kilpa-asu oli muutoin hyvin paljastava ja vartalonmyötäinen, mutta asu ei saanut näyttää takamusta.

Olihan se muutenkin jotenkin tyttöjen kontrollin ilmentymää: vaadittiin täydellisyyttä ja puhtautta, piti olla elegantti mutta seksuaalisuus ei saanut olla näkyvissä. Piti olla naisellinen mutta ei eroottinen. Vähän sellainen hengen voitto ruumista, illuusio ettei edes kosketa maata, puhtaita linjoja, eteerisyyttä. Kipua, hengästymistä ja hikoilua ei saanut näkyä.

Pari kertaa vuodessa olimme Työväen Urheiluliiton TUL:in kisoissa. Punaiset liput liehuivat ja meidän joukkueemme sininen lippu oli orpona joukossa. Voimistelussa jako työväen ja porvareiden seuroihin tuntui vanhanaikaiselta, koska itse voimistelu ei liittynyt siihen mitenkään. Tajusin kyllä että voimistelu sinänsä oli keskiluokkainen ja melko kalliskin harrastus: kausimaksut olivat korkeita, kisamatkat ja leirit maksoivat ja esiintymisasutkin piti ostaa itse.

Seuralla oli usein oma salivuoronsa urheiluhallilla, jonka aikana joukkueemme treenasi. Varsinaista kenttää saatoimme käyttää osan aikaa, mutta treenasimme vuoromme aikana myös käytävillä, urheiluhallin katsomon alla ja vessan edessä seuran aikuisten käyttäessä kenttää.

Urheiluhallien ja koulujen käytävillä myös hieroimme toisiamme. Pukkarissa. Salin reunamilla. Pitkillä leireillä ruokatauoilla. Telinevoimistelumontun vieressä. Nukkumispaikoissa.

Treeneissä venyttelimme toistemme avustuksella. Sen myötä tuli tosi luontevaksi koskettaa. Valmentaja tai maajoukkueleirin hieroja antoivat neuvoja miten kannattaa hieroa. Jonkun kanssa, joka ei ollut muuten läheinen, saattoi olla vastavuoroinen hieromissuhde. Kaikista huolehdittiin ja meillä oli hyvä joukkuehenki. Emme kilpailleet niinkään keskenämme, vaan vihollinen oli yhteinen, naapuriseura.

Kun lopetin harrastuksen, jäin kaipaamaan toisten koskettamista. Muutoin yritän päästä oppimastani liikekielestä eroon: huomaan edelleen taivuttavani nilkkojani voimistelutyylisesti tanssiessani.”

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi