Pimeä huone

I

Olen käymässä ystäväni luona. Hän puuhastelee keittiössä ja silmäilen keittiön pöydän ääressä uusinta Tieteen Kuvalehteä. Siinä on juttu camera obscurasta ja obsessoidun ideasta täysin. Camera obscura on pimennetty huone (tai laatikko), jonka seinään tehdyn reiän kautta takaseinälle heijastuu ylösalaisin himmeä kuva ulkomaailmasta. En saa sitä pois mielestäni vaan monen päivän ajan mietin toimintaperiaatteita ja toteutustapoja. Mietin kuumeisesti minne sellaisen voisi tehdä. Mistä saisi huoneen ja maiseman? (Oma kotini on vaikeasti pimennettävissä – mutta luultavasti camera obscuran onnistuisi tekemään sielläkin, en vain tiedä sitä tässä vaiheessa koska en ole oikein selvillä miten homma toimii.)

Sitten alan masentumaan. Idea tuntuu mahdottomalta toteuttaa. Kaikki tilat Helsingissä maksaa paljon tai niitä on vaikea päästä käyttämään omiin omituisiin ideoihin. Muutenkin: syksy on tulossa, minulla on kaikenlaisia ideoita joita haluaisin toteuttaa mutta tuntuu ettei mistään tule mitään. Osa-aikatöitä on vaikea löytää. Opetusohjelmassa ei ole mitään kiinnostavaa. Kariutuvatkohan opiskelusuunnitelmani taas rahavaikeuksiin ja motivaatio-ongelmiin? Camera obscurankaan rakentamisesta ei varmasti tule mitään.

Todellisuus yllättää minut perin pohjin. Seuraavalla viikolla rakennan camera obscuraa vastavallatun talon huoneeseen, jonka ikkunasta näkyy meri.

Ensin siivoan todella pölyistä huonetta; haluan että camera obscuran maisemaa voi fiilistellä lattialla istuen. En ole yhtään varma, tuleeko koko jutusta mitään. Minulla on jätesäkkejä ja teippiä. Voivatko ne riittää rakennusaineiksi? En yllä peittämään ikkunaa jätesäkeillä, mutta onneksi näppärät ystäväni ovat vieressäni. Käden käänteeessä M. ottaa jätesäkit kädestäni, kurkottautuu tuolin avulla ikkunan yläkarmiin ja pyytää minua ojentamaan teipinpalasia. Huone pimenee, avaamme oven, jotta näemme toimia. Jännityksellä puhkon pienen rei’än ikkunaa peittävään jätesäkkiin. Laitamme oven kiinni ja huone on pimeä. Mitään maisemaa ei näy. Camera obscura on epäonnistunut.

Ystäväni lähtevät ja jään huoneeseen miettimään tekniikkaa. Onko reikä oikean kokoinen, onko se oikeassa kohdassa vai pitäisikö siinä sittenkin olla linssi?

Tuumin mietteitäni pimeässä huoneessa ja katselen seinälle. Sitten havahdun. Näen liikettä. Mitä se on? Seinässä ylhäällä huojuu varjoja. Myös sivussa on liikettä, pientä havinaa. Sitten tajuan. Näen varjoja, camera obscura on onnistunut jotenkin! Menen lähemmäksi seinää. Seinään heijastuu koivu ja sen tuulessa hieman väräjävät lehdet. Erotan yksittäisten lehtien muodot ja hämmästyn tarkkuutta. Lehdet ovat ylösalaisin ja niin koko koivukin, ja muistan jälkikäteisesti, että niin tosiaan, maiseman pitikin heijastua käänteisenä seinälle. Samalla tajuan kun katson maiseman taivaalle: ne ovat meren aaltoja, jotka lipuvat horisontista kohti ylänurkan äärettömyyttä.

Katselen mykistyneenä maisemaa. Kuuntelen taloa: iloista naurua yläkerran keittiöstä, töminää portaissa. Tunnen olevani rauhassa ja levossa. Hetken päästä haen muut talon asukit katsomaan maisemaa.

En lähtökohtaisesti tykkää olla suljetuissa tiloissa, pimeissä huoneissa. En tykkää myöskään olla pääni sisällä. En ole hyvä introspektiossa (se on tylsää tai synkkää). Kaipaan jatkuvasti aistiärsykkeitä todellisuudesta. Camera obscurassa kuitenkin rauhoitun heti. Elävä ulkomaailma on tullut luokseni ja voin tarkastella sitä rauhassa. Tuulessa huojuvan koivun varjo viihdyttää mieltäni.

Olen sisällä huoneessa ja maailma on ulkopuolella, mutta se heijastuu eläväisenä ja liikkuvaisena seinälle. Maisema on nurinpäin ja sen takia havainnoin sitä toisin, jotenkin hieman tarkemmin. Aalloista tulee erilainen vaikutelma kun ne liukuvat maiseman yläosassa, siellä missä pitäisi olla taivas.

Jos olisin ulkona ja katsoisin maisemaa, katsoisin merta suoraan tai koivun tuulessa heiluvia lehtiä: havainto jäsentyy minussa (välittömästi tai välittömän tuntuisesti), mielessäni ja kehossani. Tilanteessa epäilemättä silmämunani liikkuvat. Itsekin liikun. Ja maisema liikkuu.

Kun katson kuvaa todellisuudesta camera obscuran kautta olen kehollisesti eristettynä kuvauksen kohteesta: olen pimeässä huoneessa ja maisema on ulkona selkäni takana. Camera obscuran näkymä lumoaa minut mutta eri tavalla kuin maisema. Maisemassa olen osa maisemaa ja vaikuttunut sen kauneudesta. Camera obscurassa olen vaikuttunut kaiken outoudesta. Muodot näyttävät erilaisilta nurinpäin tarkasteltuinta. En absorptoidu eli en tule imaistuksi näkyyn samalla tavalla kuin maisemaan. Absorptio on toisenlaista. Kiinnitän huomiotani eri tavalla maiseman liikkeeseen.

Lukemissani camera obscura -kuvauksissa kerrotaan, että maiseman värit toistuvat myös ja näkemissäni valokuvissa camera obscuran heijastuksista on ollut värit. Mutta minun maisemassani ei varsinaisesti ole värejä. Mistä se johtuu? Ehkä valon ja varjon erot ovat niin suuria auringon heijastuessa mereen, että maisema näyttää lähinnä mustavalkoiselta. Ehkä siksi pystyn myös paremmin tarkastelemaan aaltojen liikkeitä, oikeassa maisemassa auringonvalo häikäisisi silmiäni liikaa.

Mutta tämä kokonaisuus ei ole kamera eikä valokuva. Tässä ei tule jäljennettä. On vain elävä, liikkuva todellisuus, joka on kaksiulotteisena heijastuksena seinällä.

Samalla kun se on oikean todellisuuden kuvaa ja heijastumaa, se on myös silmieni luomaa. Kun silmäni väsyvät pimeydessä, muodot alkavat näkyä. Alan näkemään toisin: tarkemmin.

Aistivaikutelman syntymiseen kuluu kauan. Se on hämmentävää ja asettaa myös aistivaikutelman tarkkailun kohteeksi. Se, mitä näen, muuttuu tiedoksi hitaasti. Ensin kehollisesti: alan erottamaan muotoja hitaasti. Sitten, sen jälkeen, alan hiljaa ymmärtämään, mistä on kyse, miten muodot ovat. Jonkin verran joudun päättelemään, mitä muistan maisemasta ennestään ja miten nyt vertaan maisemaa heijastukseen.

Camera obscuran maisema ei ole valokuva. Se ei ole teknisesti uusinnettavissa. Siitä ei saa siis kopioita. Camera obscuran maisema on lokaatioltaan ainutkertainen ja se muuttuu tietenkin ajassa. Lisäksi: ihmisten silmät muodostavat kolmiulotteisen näkökuvan, jota valokuva ei ole. Istun huoneen perällä ja katselen maisemaa omilla silmilläni. Se on seinässä latteana, mutta aaltojen liplatukset kulkevat siinä suuremmaksi kasvaen. Maiseman heijastus on niin suuri, että havainnoin sitä hieman kolmiulotteisesti.

Camera obscura ei ole myöskään aivan kuin silmä. Se on vähän niin kuin silmä. Valo tulee ikkunan rei’ästä kuin silmän retinasta ja maisema heijastuu seinälle nurinpäin niin kuin näkymä verkkokalvolle, josta aivot kääntää sen sitten oikein päin todellisuutta vastaavaksi. Mutta se ei ole aivan kuin silmä, koska minä olen siellä havainnoimassa tätä kaikkea: en voi nähdä omaa silmääni näkökentässäni (voin nähdä vain sen heijastuksena peilistä.) Eikä silmässäni poliisit jyskytä ovella eikä häätö uhkaa. Minä siis olen havainnoimassa, miten todellisuus muodostuu heijastuksista ja minkälaisissa olosuhteissa. Minä koen, havainnoin, muodostan hiljaa ja hitaasti käsityksiä.

II

Talossa yöpyy transsukupuolisia nuoria, joiden on vaikea löytää kattoa päänsä päälle. Joillekin vanhemmille on liikaa kun heidän pieni tyttönsä kasvaa pojaksi tai poikavauva nuoreksi naiseksi. Niinpä he punkkaavat kaveriensa luona sohvilla ja nyt täällä. Talossa yöpyy myös muita kodittomia opiskelijoita.

Tapahtuuko sukupuoli liikkeessä, hengityksessä, tavassa olla, nukkuessa? Mikä on katsojan suhde kohteeseen – katsojan, joka on liikkessä? Aistihavainto, joka muodostuu hitaasti? Hämärä, jossa näkee paremmin? Ymmärrys, joka kasvaa hitaasti?

Missä on koti? Siellä jossa on vuorovaikutusta ja vapautta toimia? Jossa tulee huolehdituksi, toivotetaan tervetulleeksi? Jossa voi nukkua kun väsyttää ja sanoa ”nyt riitti” kun ei jaksa enää, ja taas seurankaipuussa hakeutua keittiön pöydän ääreen?

Voiko sukupuoli olla sijainniltaan ainutkertainen? Sellainen, josta ei voi ottaa kopioita. Sellainen, joka väräjää ajassa, muuttuu alati. Voiko se olla käännettynä toisin päin – niin että kun katselen sitä pitkään ja silmäni ja aivoni tottuvat siihen, se onkin ensimmäinen maisema, niin että muualla ulkomaailmassa kaikki näyttää olevan päälaellaan ja vinksallaan?

Jonkinlainen haave sukupuolettomuudesta, haave paosta. Haave ajattelusta ilman pakkotoisteista retoriikkaa, sukupuoliroolien toimintakuvioita ja ilmaisutapoja. Vapautta vanhoista ajattelun kuvista, ruumiin kangistumista, puutumisesta johonkin tiettyyn asentoon. Ruumis, sielun vankila; sielu, ruumiin vankila.

Tai haave itsemäärittelystä: Valita toimintatavat ja ilmaisut silloin kun ja siten kuin itselle sopii. Jos tekee mieli pitää harmaata hupparia päällä, niin pitää. Jos tekee mieli pitää punaista röyhelöpaitaa päällään, niin silloin pitää. Jos haluaa opetella vasaran käyttöä, kukaan ei ilku siitä. Jos haluaa oppia leipomaan, otetaan mukaan ilman muuta. Ja yhdessä pidetään huoli että näkymättömät työt ja roolit tehdään näkyviksi ja neuvotellaan siitä, voiko rooleja muuttaa ja kuka haluaa tehdä vallatussa talossa mitkäkin työt. Ei niin että työtehtävät ja puheenvuorot olisi eritelty sukupuolen mukaan, vaan niin että kuka vaan voi tehdä aloitteen, kuka vain voi tukea ehdotusta ja kuka vaan voi nikkaroida ja keittää ruokaa.

Ja se että ihmistä ei nähdä vain sukupuolensa tai seksuaalisuutensa kautta. Sellainen on jotenkin  typistettyä olemista. Nähdä ihminen nikkaroivana. Nähdä hänet kodittomana. Nähdä hänet uneliaana. Nähdä hänet iloisena. Nähdä hänet ujona.

Auringonpaahde ja varjojen ja heijastusten maailma. Normien ja vastanormien maailma. Molemmat kuuluvat samaan maailmaan, mutta ne näyttäytyvät eri tiloissa. Normien hetket jotka saavat vastanormit kutistumaan varjon häivähdykseksi. Vastanormien maailma kuin camera obscura, normien paineen täydellinen puuttuminen, outo rauha.

Kuitenkin samalla tavalla kuin valo heijastuu esineistä silmäämme ja näemme maailman esineineen, muotoineen, kohteineen; sama valo heijastuessaan nurinpäin näyttää samaisen maailman, toisenlaisena. Samaa valoa, samaa maailmaa, vain eri tiloja.

Voisiko sukupuoli olla kuin varjo veden äärellä olevassa luolassa? Olla hetkessä. Olla seuraavassa hetkessä jotain toista.

Virtaus joka menee toiseen suuntaan. Nurinpäin, päinvastaiseen suuntaan. Johon pitää keskittyä että sen näkee. Ja sen näkee. Heijastumat luovat illuusion aaltojen liike-energiasta joka menee toiseen suuntaan. Meneekö se toiseen suuntaan? Mikä? Heijastuma? Liike?

Pitääkö todella tehdä erottelua sukupuolen ja seksuaalisuuden välille? Mitä jos ihmisessä on jotain, kuin merituuli, joka on voimakas mutta jota ei näe. Jonka aistii. Mikä se on?

Joka tapauksessa läsnä on erilaisia sukupuolia. Sukupuoli jota ei nähdä ja joka kaipaa tulla nähdyksi. Toisaalla taas: sukupuoli joka on näkymättömissä, joka ei näy silmillä ja jonka läsnäolon voi vain aistia. Jotain joka ei oikeastaan ole sen enempää luontoa kuin kulttuuriakaan. Joka pikemmin virittyy toisten ihmisten välille, kerrostuu elämänkokemuksisa ja suuntaa tulevaan hetkeen.

Sukupuolettomuus tuntuu helpolta, paitsi käyttäessämme välillä englantia: did she just say… no sorry, again: did he just say…

Päivisin talon asukit menevät kukin tahoilleen ja toimiinsa. Joskus heistä näkee vilauksen, kuin variksesta joka kääntelee nokallaan talon edessä puun palasta, silkkiuikusta joka katoaa samantien kaislikkoon poikasten kanssa.

Linnut, paratiisilinnut. Pölystä harmaantuneet paratiisilinnut. Väriä pölykerroksen alla. Nuhjaantunut ulkoinen olemus. Salaperäinen loisto.

Iltaisin he kokoontuvat takaisin talolle. Poltamme kynttilöitä paloturvallisuusmääräyksistä huolimatta. Tarvitsemme jotain valoa! Syömme keksejä, dyykattuja kasviksia: paprikaa, omenoita. Rupattelemme vähän. Olemme hiljaisia.

Lopulta mellakkapoliisit piirittävät talon. He ovat sinimustissaan, täysissä varusteissa, heitä on kymmeniä. He rikkovat alakerran ikkunat lasit, tulevat niistä sisään, kompuroivat varastoitujen hyllyköiden yli, ja kuljettavat asukkaat ulos. Valtaus päättyy, me jatkamme elämiämme toisaalla.