Queerfeministinen kuoro aloittaa!

Perusteilla on queerfeministinen kuoro, joka toimisi tavallisen itseorganisoidun harrastelijakuoron tapaan, mutta ideana olisi että toimintamallit ja lauletut laulut olisivat queerfeministisiä. Treenataan biisejä, tehdään ääni-improa ja äänenkäyttöharjoitteita, oman äänen haltuunottoa, järjestetään työpajoja joihin pyydetään vetäjiä/opettajia. Mahdollisuus tehdä omia biisejä tai uusia sanoja vanhoihin sävelmiin. Mukana olevat päättävät mitä tehdään, ja kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea. Muutoin jaetusti/vuorotellen organisoimista.

Kuoron ensimmäinen tapaaminen on torstaina, 21.2. klo 18.30. Tapaaminen on Hyy:n Rydman- kokoustilassa, joka sijaitsee Kaivotalossa (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaivotalo) osoitteessa Kaivokatu 10 A, 9.krs.

Kuorolle perustetaan oma sähköpostituslista, jossa tiedotetaan tapaamisista. Lisätietoja puhelinnumerosta 050-4119261/Lauri.

Päivitys: kuoro tapaa toukokuussa maanantaisin klo 17-19 Harjun nuorisotalolla (Aleksis Kiven katu 1-3). Tervetuloa mukaan!

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Poroerotuksesta baariin: lapsuusmuistoja

Perheelläni on poroja. Porojen ruokinta on aina ollut yksi työ muiden joukossa, johon koko perhe tavalla tai toisella osallistuu. Minulla on vieläkin tapana siellä käydessäni ”käydä poroissa” (eli käydä hoitamassa poroja), koska se on hauskaa. Saa ruokkia poroja, rupatella luontevasti töitä tehdessä isän ja nykyään pikkuveljen kanssa. Katsella poroja ja ehkä ajaa kelkkaa.

Poroaidassa on monia veräjiä, jotka pitää avata mentäessä aidasta toiseen. Niitä on hankala saada auki, koska ne ovat aika painavia. Mutta enemmän ongelmia aiheuttaa solmujen teko.

Meni nimittäin monta vuotta, että tein solmut aina väärin. Kyseessä on melkein tavallinen vetosolmu. Minä ja äitini (perheen naiset) teimme kuitenkin aina vääränlaisia solmuja: tavallisia vetosolmuja, jolloin veräjän seuraava avaaja joutui ottamaan hanskat pois kädestä ja avaamaan siis umpisolmuja.

Minua ei kuitenkaan neuvottu tekemään solmuja oikein, vaan minua vain sanottiin, että tein niitä väärin. Minulla on sellainen tuntu, että ihmisillä on selkeät reviirit ja kun mennään poroaidan sisään, saa naisena kuulla, että on miesten alueella eikä tiedä miten asiat kuuluu tehdä. Saa kuulla että tekee väärin asioita mutta kukaan ei sano tai neuvo miten asioita tehdään oikein. Sen sanominen, että tekee väärin, on lähinnä osoitus, että on väärässä paikassa tekemässä vääriä asioita.

Isovanhempieni sukupolvella työn alueen erottelu oli tiukempaa. Mummoni  sukupolvesta kokonaisuudessaan en tiedä, mutta mummollani ei ainakaan  ollut asiaa poroaitaan. Ukkini valvoi aitaa niin tarkasti omana  reviirinään. Minulla tai äidilläni ei tällaista estettä ollut. Meidän  perheessä isäni on aina tykännyt hyvää siitä, että koko perhe on osallistunut  porojen hoitoon.

Porokylässämme vuodenkierto säätelee elämää. Kylän miesten arki pyörii poronhoidon ympärillä ja samalla myös perheiden. Miehet ovat välillä pois päiviä poronhaussa ja hakuaikana miesten on lähdettävä töihin siltä istumalta kun joku vain ilmoittaa että poroja on nähty jossain päin kairaa. Asioita ei pahemmin pysty suunnittelemaan. Ennen poronhaku (poroja haetaan metsästä erotukseen) oli aikaa vievää, siihen meni viikkoja suksilla ja metsäkämpillä oltiin kauan. Vain miehet tekivät sitä ja kokkina on yleensä joku vanhempi mies. Nykyään siihen menee vain vähän aikaa moottorikelkkojen ja helikopterien avulla.

Poronhakuun ei osallistu käytännössä kuin miehet. Nuoremmasta ikäpolvesta tiedän yhden tytön joka on rupeamassa siihen ammattiin. Muuttuukohan tilanne? Vanhemmasta sukupolvesta luullakseni vain pari naista on osallistunut hakuhommiin. Heidän työpanostaan ei ole juuri arvostettu. Kuulopuheitten mukaan he ovat lähinnä olleet hidasteena muulle työporukalle (poronhaussa ajetaan päivät kelkalla tai mönkijällä poroja etsien, hakuhommat vaativat ainakin hyvää ajotaitoa ja hyvää maaston tuntemusta, nykyään on gps-laitteita, mutta aiemmin mentiin vain maamerkkien perusteella). En itse ihmettele, että poromiehinä ei juuri ole naisia ja olenpa kuullut, että näille naisille on annettu aika halventavia liikanimiä. Pohjosen peräkylissä ihmisillä on ylipäätään aika ronskeja liikanimiä, mutta mielestäni munaton-maija ei ole erityisen hauska nimi.

Poromiehet ovat siis edelleen pääosin miehiä (uskoakseni koko Lapissa), mutta poroerotuksiin ja vasanleikkoon lapset ja naisetkin osallistuvat. Toisissa perheissä tosin enemmän ja toisissa vähemmän. Ja työikäiset naiset harvemmin muutamia perheitä lukuun ottamatta (useimmat naiset ovat työaikaan jossain muissa töissä). Lapset sen sijaan lintsaavat mielellään koulusta päästäkseen erotuksiin ja vasanleikkoon haluavat yhtä lailla pienet tytöt kuin pienet pojatkin, sillä poronvasat on tosi söpöjä. Niitä on hauska ottaa kiinni ja kantaa merkittäväksi. Poron vasoja jaksavat kantaa lapsetkin, mutta erotuksessa poron vetäminen on raskasta (poroja vedetään sarvista esimerkiksi eläinlääkärin rokotusta varten) ja pääosin miesten hommaa, vaikka kyllä naisetkin jaksaa poroja vetää.

Nyt kun mietin, ketkä nuorista ovat jääneet kyläämme, niin aika harva, mutta pääasiassa  sinne jääneet ovat poikia. Lukuunottamatta itse asiassa vain tätä yhtä ikäistäni  tyttöä. Paikkakunnalla pääelinkeino on edelleen porotalous. Töihin saa mennä kauemmas jos ei ole lähihoitaja tai kaupan kassa (jos yksinkertaistetaan kuviota), eikä niitäkään montaa tarvita niin pienellä paikkakunnalla.

Kun  huomaa, että solmutkin tekee väärin, todellisuus voi tuntua vaikeasti  hallittavalta. Kyseessä on mitätön asia, mutta minulle se kertoo ehkä  siitä, että kotipaikkakunnallani naiset on jollain tavalla ulkopuolisia  yhteisön keskiöstä. Tämä on ainakin minun kokemukseni. Naisilla ei ole miesten tavoin selkeää yhteisöä, mitä poromiesten työyhteisö on.

Mietin  mistä kokemukseni johtuu. Kun ajattelen lapsuuttani  (päiväkoti-ikäisestä ylä-aste ikäiseen) niin pienempinä lapsina pojat ja  tytöt tekivät pitkälti samoja asioita. Monet kylän lapsista leikki  yhdessä lössissä. Leikimme sotaa (kotipaikkakunnallani on paljon sotien  merkkejä: juoksuhautoja, poteroita yms), kullankaivantaa ja sitten  piilosta, kymmentä tikkua laudalla, luistelimme, pelasimme  kaukalopalloja, hiihdimme, kävimme 4-H kerhossa, partiossa ja  osallistuimme perheidemme töihin: heinäntekoon, vasanmerkitykseen,  erotuksiin. Erot tyttöjen ja poikien välillä näissä edelle  mainitsemissani jutuissa näkyivät ehkä siinä, että tytöt kävivät  luistelemassa välillä keskenään ”taitoluistelua” ja useimmat  kaukalopallon pelaajista ja jalkapallon pelaajista olivat poikia. Itse  osallistuin molempiin ennen yläastetta. Perheen töiden suhteen pojat  ajoivat useimmiten enemmän kelkoilla kuin tytöt. Sekä pojat että tytöt osallistuivat perheen töihin ainakin  meidän perheessä.

Murrosikään asti lapset tekevät samoja asioita mutta ei enää sen jälkeen. Sitten tytöt eivät opi samoja taitoja kuin pojat. Tyttöjä ei opeta tekemään korvamerkkiä eivätkä tytöt harjaannu tunnistamaan sitä kaukaa. Tytöillä ei ole kelkanajotaitoa, ja pojilla on enemmän omia kelkkoja. Naiset osaavat ylipäätään huonommin liikkua metsissä. Vaikka mummuni tykkäsi marjastamisesta, hän kuitenkin pelkäsi liikkumista metsässä koska pelkäsi eksymistä.

Pojat viettivät viikonloppujaan ja vapaa-aikaa metsässä, kalastamassa ja oppivat  samalla pärjäämään erämaassa. Tytöt kävivät partiossa, mutta sitten se jotenkin päättyi lapsuuden loppuessa. Muistan kun vein vanhempieni pyynnöstä juuri ajokortin saaneena alle 15-vuotiaan pikkuveljeni kaverinsa kalastamaan 60 kilometrin päähän lähimmästä asutuksesta seudulle, jossa ei ollut kuuluvuutta kännyköille. Sinne minä jätin pikkuveljeni ja hänen kaverinsa erämaan armoille yöksi. Minua ei olisi koskaan päästetty pärjäämään omin avuin erämaahan ihmisten ulottumattomille. Minä myös pelkään karhuja. Kysyin joskus veljeltäni, eikö hän pelkää, ja hän sanoi että ennen pelkäsi paljonkin metsässä liikkuessaan, mutta ei enää koska hän oli jossain vaiheessa järkeillyt ettei pelkääminen ei kannata. Hän oli oppinut voittamaan pelkonsa. Minusta tyttöjä suojellaan paljon koska jotenkin ajatellaan että he ilman muuta tarvitsevat huolenpitoa.

Siinä missä pojat lähtivät viikonloppuisin kalastamaan lähitienoolle, tytöt lähtivät jopa parinsadan kilometrin päähän kaupunkiin ostamaan huulikiiltoa kauppakeskuksesta. Poikia velvoitettiin enemmän työntekoon kotona, tytöt olivat jotenkin toimettomampia, oli puutetta harrastuksistakin. Tekemisen ja samanhenkisen seuran puutteessa lähdettiin taajamiin, isompiin kaupunkeihin, jossa saattoi juopotella, angstata ja olla toimeton. Ehkä yrityksenä oli omaksua kaupunkilaistytön identiteettiä joka voi käydä shoppailemassa vaatteita ja istua kahviloissa.

Lopulta nämä tytöt muuttivat pois kotiseudultaan taajamiin, kaupunkeihin, sinne missä oli menoa ja meininkiä.

Miksiköhän maaseudun naiset tekemisineen eivät olleet esikuvina?

Muistan  tehneeni käsitöitä aina mummoni (isänäidin) ja tätieni kanssa, kun  olin lapsi. Oli hienoa, kun sai käyttää mummon sukkapuikkoja ja sai oman  lankakerän. Sitten sitä kollektiivisesti kilkuteltiin puikkoja samalla  kun katsottiin Kauniita ja Rohkeita telkkarista.

Käsityöt  olivatkin sitten ainut asia, jonka tekemiseen mummolassa sai  osallistua. Jos yritti auttaa tiskaamisessa, siivoamisessa, ruoan  laitossa tai leivonnassa niin voi sitä kauheutta – silloin hyppäsi  mummon reviirille. Ja vaikka mummo hyvin sopuisa ja ujo ihminen oli niin  ei siinä auttanut kun kuunnella ja istua kiltisti pöydässä odottamassa  tai lähteä ulos leikkimään.

Käsitöiden tekeminen on minulle lapsuudesta tuttu naisten yhteinen olemisen tapa.

*******

Minustakin tuntuu siltä, että edeltävä sukupolvi on ollut kova tekemään käsitöitä. Ihmettelin joskus ääneen tädilleni miten käsitöitä oikein oppii tekemään ja kysyin, miten hän oppi? Tätini vastasi että kun tuli ongelmallinen kohta eteen, saattoi kysyä neuvoa mummulta tai tädiltä (jotka asuivat samalla tilalla tai lähellä). Minulla ei ollut samanlaista tilannetta, sukulaiset asuivat kauempana ja sain opastusta käsitöiden tekemiseen vain koulussa, eikä se innostanut minua kovinkaan paljoa. Koulun käsityötuntien aikana ei myöskään oikeasti ehdi pahemmin harjaantumaan käsitöiden tekemiseen! Ehkäpä rakennemuutos maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta kaupunkimaiseksi on vienyt minulta hiukan pois yhteisiä arkikokemuksia suvun naisten kesken.

Kolmannella luokalla koulussa teimme puolet lukuvuodesta tekstiilikäsitöitä ja puolet vuodesta puukäsitöitä. Tykkäsin kovasti puukäsitöistä ja olisin halunnut paneutua siihen enemmän. Virallisesti siinä vaiheessa kai voisi päättää ottaako tekstiili- vai puukäsityöt ala-asteen loppuajaksi. Perheeni kuitenkin muutti juuri siinä vaiheessa ja vaihdoin koulua. Uudessa koulussani kaikki tytöt olivat tekstiilikäsitöissä ja kaikki pojat puukäsitöissä. Vanhassa koulussa vain yksi tyttö, paras kaverini, oli puukäsitöissä. Pidin häntä hurjan rohkeana, että hän uskalsi olla poikien kässässä. Minäkin olisin halunnut olla yhtä rohkea.

Jälkikäteen aikuisena mietin miksi ylipäätään piti olla erottelu tyttöjen käsitöihin, tekstiilityöhön ja poikien käsitöihin, puukäsitöihin. Emmekö me kaikki olisi voineet tehdä molemmanlaisia käsitöitä.

Vietin lapsuuteni duunarilähiössä: uuden karheat Arava-rivitalot ympäröivät lasten leikkikentän. Tässä sosiaalidemokraattisessa utopiassa vietin lapsuuteni iltapäivät ja illat: kaikilla oli samanlaiset kodit, leikin lapsilauman mukana hiekkalaatikolla, liukumäessä ja keinuissa. En muista että aikuisia olisi ollut valvomassa leikkejämme, mutta varmaankin jonkun vanhempi aina välillä katseli ikkunasta leikkikentälle. Minulla oli tunne että aina jonkun vanhempi on kotona, varmaan omanikin, mutta sillä ei ollut meille merkitystä uppoutuessamme täysin leikkeihimme. Meille valitettiin välillä että pidimme liikaa meteliä, kuuluu sisälle saakka. Myös vanhemmat pitivät joskus meteliä, liikaakin, sillä kuulimme riitelyt pihalle avoimista ovista ja ikkunoista. Myös lapsettomat aikuiset olivat osa elämäämme: tiesimme leikkikentän vieressä asuvan mummun joka mielellään antoi makeisia lapsille. Eräs lapseton pariskunta naapurustosta ihaili kovasti silmäripsiäni. Ehkä he olisivat halunneet samanlaisen tytön kuin minä. Vanhempi pariskunta piti myös meille vapaaehtoisesti ”pyhäkoulua” sunnuntaisin – en muista siitä juuri mitään (olimme alle kouluikäisiä) paitsi että heidän asunnossaan oli mielestäni vähän synkkää mutta olin iloinen värikkäistä tarroista jotka sain pyhäkouluvihkooni.

Luulen, että me lapset rakensimme olemassaolollamme paljon naapuruston välistä yhteisöllisyyttä. Aikuisten oli oltava arkisesti tekemissä keskenään meidän lasten välisten meininkien ja leikkien vuoksi.

Nyt aikuisena kun olen ulkona liikkeellä ja etsin ihmisiä (aivan kuin lapsena lähdin pihalle ja etsin kavereita) ihmettelen usein missä toiset naiset ovat. Ovatko he kotona?

Baarit tuntuvat miesten alueelta. Siellä ne istuvat katsomassa jalkapalloa ja juovat olutta. Menin joskus urheilutreenien jälkeen oluelle baariin ja halusin katsella vasta-alkanutta Iholla-sarjaa, joka on koostettu naisten kuvaamista videopäiväkirjoista. Pyysin baarimikkoa kääntämään televisiota kyseiselle kanavalle, josta ohjelmaa tulee. Baarimikon ilmeistä päätellen pyyntöni oli vähintäänkin erikoinen mutta sain pyytämääni palvelua. Hetken kuluttua baarimikko tuli pyytämään jos voisin siirtyä toisen television ääreen, sillä baariin saapunut miesseurue halusi katsella jalkapalloa minun valtaamastani televisiosta. Esitin hieman vastalauseita mutta tilanne oli minusta niin huvittava että annoin periksi. Sain toki jäädä katsomaan naistenohjelmaani pienemmästä telkkarista sivulla.

Tavallisesti kun menee baariin tai yökerhoihin, siellä soi mies-dj:den valitsema musiikki. Heterokontekstissa miehet tapaavat baareissa kavereitaan ja hoitavat toveruussuhteitaan ja tyttöystävät seuraavat yksinäisinä, omistettuina pehmeinä varjoina perässä. Ja sitten kun illan päätteeksi lähtee kotiin, aikuisena naisena jotenkin ”kuuluisi” pelätä ulkona kadulla liikkumista pimeässä.

 

Jonakin talvena kun yliopistolla käydessäni kaikki luennoitsijaproffat olivat miehiä, salonkikelpoiset poliittiset puheenvuorot tuntuivat tulevan miesten suusta, vastarintaisen aktivistikulttuurin ollessa maskuliinista ja vaihtoehtoisen katutaiteen ja populaarikulttuurin miesartistien täyttämää, alkoi tuntua siltä että julkinen tila on miesten kansoittamaa.

Tietysti fiilikseni johtui siitä missä päin julkista tilaa satuin itse liikkumaan. Julkisessa tilassa kauppakeskukset, kahvilat, tanssikoulut ja harrastajateatterit kuhisevat naisia.

Olin kerran Kierrätyskeskuksella penkomassa ilmaisia vaatteita. Kenkiä tutkiessani vanhempi nainen alkoi jututtaa minua ja neuvoi minulle hyvät kengät – hän sanoi isänsä olleen suutari joten hän erottaa mitkä kengät ovat hyvää tekoa ja mitkä eivät. Satuimme myös samaan aikaan kassalle maksamaan ostoksemme ja lähdimme kävelemään samaan suuntaan. Vanhempi nainen kertoi minulle elämästään: hän oli ollut töissä puhelinasentajana miesvaltaisella alalla, itse asiassa hän oli yleensä ainoa nainen työporukassa. Hän oli tiukasti sitä mieltä että sukupuolella ei ole väliä, että kuka hyvänsä osaa minkä työn vaan eikä se ole sukupuolijuttu. Hän kertoi että sai usein patistella miespuolisia työkavereitaan pois työvälinepakkiaan kantamasta sillä hän halusi kantaa sen itse. Nyt hän kertoi olevansa sairaseläkkeellä, kävelevänsä paljon päivisin ja syövän salaattia, yritti pudottaa painoaan. Vaikka jutellessamme muodostui mukava yhteys, hän tuntui minusta hyvin yksinäiseltä ihmiseltä. Minusta tuntui siltä, että hänelle ei ollut muodostunut työelämän aikana ystävyyssuhteita miespuolisten työkavereidensa kanssa.

Hänen yksinäisyytensä kosketti ja hämmensi minua, niin kuin kaikkien muidenkin naisten yksinäisyys.
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Feministisen kesäpäivän satoa

Feministinen kesäpäivä kokosi  jälleen yhteen  feministisestä toiminnasta kiinnostuneita kokeilemaan uusia juttuja ja tutustumaan meneillään oleviin feministiseen proggiksiin.

Tällä kertaa tapahtumalle löytyi tilat nuorten toimintakeskus Hapesta, josta helsinkiläiset järjestöt voivat varata tilaa tapahtumilleen ilmaiseksi. Hapessa on tilava alasali, rauhallisempia kokoushuoneta yläkerrassa sekä erilaisia taide- ja kulttuuritekemisen apuvälineitä (dj-kamoista pinssikoneeseen). Päivän aikana meitä muonitti alakerran kahvila Vety herkullisilla vegaani- ja kasvistuotteilla ja erinomaisen hyvällä kahvilla.

 

Proggikset

Päivän antiin kuului eri feminististen projektien esittelyitä. Saimme esittelyt Tyttöjen Talon ja Poikien Talon toiminnasta, tulevasta tyttöjen rockmusiikkileiritoiminnasta (ks. Voiman artikkeli aiheesta) – mukaan pääsee lähettämällä sähköpostia osoitteeseen girlsrockfinland@gmail.com,  sekä klubeja ja kursseja järjestävän avoimen kulttuurikollektiivin Utopian toiminnasta, jonka toimintaan pääsee mukaan tarjoutumalla vapaaehtoiseksi osoitteeseen utopiahelsinki@gmail.com.

Vastaperustettu Suomen nais- ja feministifilosofien yhdistys (NFY) kävi esittäytymässä ja toivottamassa tervetulleeksi liittymään jäseneksi. Yhdistyksen tarkoitus on tukea naisten ja feministifilosofien filosofian tekemistä ja auttaa pitämään yhteyttä eri toimijoiden välillä. Yhdistyksen perustettiin yhteisestä tuumailusta: nyt kun yliopisto on kriisissä, monet hyvät tyypit lähtevät pois, ja monet näistä hyvistä tyypeistä tuntuvat olevan naisia. Yhdistys ehkäisee tämän verkoston purkautumista ja katoamista. NFY tulee järjestämään seminaareja, lukupiirejä ja muita tapahtumia. Yhdistyksen jäsenyys on ilmainen, ja yhdistykseen voi liittyä lähettämällä sähköpostia yhdistyksen puheenjohtajalle osoitteeseen virpi.lehtinen@helsinki.fi, viestiin riittää ilmaisu halukkuudesta liittyä yhdistyksen jäseneksi sekä omat yhteystiedot.

 

 

 

 

 

 

Saimme myös  kuulla Helsinkiin perustettavasta sateenkaarikirjakaupasta, joka olisi kirja-, musiikki-, elokuva- ja lahjatavarakauppaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille sekä feministeille. Tulevasta kaupasta on juttu Sylvissä, joka on vapaaehtoisvoimin pyörivä anti-naistenlehti netissä. Sylvi on osuuskuntamuotoinen nettijulkaisu, joka vielä toistaiseksi toimii vapaaehtoistyön varassa – jos haluat kirjoittaa lehteen, ota heihin rohkeasti yhteyttä netin kautta!

Perustamisvaiheessa on myös queerpornolehti Menage a trois, josta löytyy lisää tietoa täältä. Jos haluat mukaan lehden tekemiseen, lähetä viestiä osoitteeseen menageatrois@inbox.com.

Feminististä kesäpäivää järjestänyt sukupuolentutkimuksen opiskelijoiden ainejärjestö Vastakarva esittäytyi ja toivotti tervetulleeksi tapahtumiinsa. Niistä saa tietoa Vastakarvan facebook-ryhmän kautta sekä liittymällä sähköpostituslistalle vastakarva-l@helsinki.fi. Listalle liitytään lähettämällä viesti ”subscribe vastakarva-l tähän.oma.sähköpostiosoite@jotakin ” osoitteeseen majordomo@helsinki.fi.

Feministinen kollektiivi kertoi järjestävänsä erilaisia ruumillisuuteen, kokemuksellisuuteen ja tilaan liittyviä hörhellyksiä, jotka ovat avoimia kaikille. Niistä saa tietoa täältä.

Situationismin ja hulluttelun hengessä ja yleisen luovuuden puuskassa toimiva leikki-kollektiivi tiedottaa avoimista leikkitapaamisista Nolla käytöksessä –blogissaan. Tavoitteena on käytännön leikin tutkimus, ympäristön tarkastelu uusin silmin ja itse leikkiminen!

Uusien juttujen kokeilua työpajoissa

Päivän työpajoja oli vetämässä feministisestä näkökulmasta koko joukko osaajia.

Sarjakuvatyöpajassa mm. Rakkat siskot –sarjakuvaa piirtävä Miia Vistilä opasti aloittelijoita tarinan kertomisessa kuvaruutujen keinoin.

Heidi Kankaan kaupuntitilaleikkityöpajassa uppouduimme takaisin lapsuuden mielikuvitusleikkeihin ja etsimme kaupunktilassa aarteita, löysimme feministisiä viestejä ja kirjoitimme kirjeitä. Lisää leikkejä on luvassa leikki-kollektiivin avoimissa leikkitapaamisessa, tsekkaa tietoja täältä.

Dj-työpajoissa oli mahdollista oivaltaa, miten helppoa biisien miksaaminen oikeastaan onkaan! Tämän työpajan jälkeen ei enää arastelua bileitten musiikkivalintojen valitsemisessa tai seremoniamestarina toimimisessa!

Graffitityöpajassa uskaltauduimme Suvilahden luvallisille graffitiseinälle kokeilemaan graffitien tekoja. Yksin aloittelijana graffitien tekemisen aloittaminen on vaikeaa, mutta porukalla ja opastuksella siihen saa hyvän tatsin. Tästä on hyvä jatkaa! (Päätimme ottaa uusiksi graffitintekosession!)

Burleskityöpajassa askarreltiin burleski-esityksessä käytettäviä tasseleita, nännit peittäviä hapsullisia pieniä koristeita, jotka burleksitanssija jättää viimeiseksi ylleen (ja joita voi myös heilutella villisti). Burleskissa erilaiset kehot voivat esiintyä ja olla haluttavia, toisin kuin seksitisessä striptease-kontekstissa.

…. tästä on hyvä aloittaa tuleva ikimuistoinen kesä 2012 uusien juttujen ja harrastusten parissa!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Feministinen kesäpäivä 8.6.

Tervetuloa feministiseen kesäpäivään!

Feministisessä kesäpäivässä kokeillaan, esitellään ja suunnitellaan erilaista toimintaa feministisistä lähtökohdista. Tapahtuma muodostuu erilaisista työryhmistä, harjoituksista, keskusteluista, tempauksista ja omantahtisesta hengailusta. Tapahtuman järjestää Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen ainejärjestö Vastakarva yhteistyössä erinäisten muiden feminististen toimijoiden ja tyyppien kanssa.

Ohjelma tapahtuu nuorten toimintakeskus Hapessa (Sörnäisten rantatie 31, Helsinki) sekä lähettyvillä sijaitsevalla Suvilahden graffitiaidalla.

Päivän ohjelma:

klo 14: tervetuliaissanat, työpajojen esittelyt ja esittäytymiskierros

klo 15-17:
– sarjakuvatyöpaja
– kaupunkileikki-työpaja (Huom! koska työpaja on yhtäjaksoinen, mukaan ei voi osallistua kesken kaiken.)
– dj-työpaja (ota omaa musiikkia mukaan!)
klo 17-18: ruokailu. Lämpimänä ruokana tarjolla soijabolognesea 5,50e. Patongit 3,5e ja sämpylät 2e.
*Huom! Maksuvälineenä käy vain käteinen!*
Kahvila on auki klo 18 saakka.
Myöhemmin illalla Vastakarva tarjoaa kaikille kahvia/teetä ja keksejä.

klo 18-19: keskustelua ja feminististen projektien esittelyä. Toiminnastaan ovat kertomassa Utopia, Feministinen kollektiivi, Girls Rock! Finland, Menage a Trois, sateenkaarikirjakauppa, ainejärjestö Vastakarva, ja esittelyssä on mukana myös Tyttöjen Talo, Poikien Talo sekä Suomen nais- ja feministifilosofien yhdistys!

klo 19-21:
– graffitien tekoa ulkona, Suvilahden graffitiaita (säävaraus; onneksi luvassa on kuitenkin hyvää säätä)

– burleskityöpaja: painottuu tasselien askarteluun. Mikäli innostusta riittää, on mahdollista saada opastusta myös tasselien pyörittämisessä. Maksimiosallistujamäärä 20-25
henkilöä.

– dj-minikurssi: jos haluaa, voi mukanaan tuoda omaa musiikkia esim. muistitikulla.

klo 21-> mahdollisuus vapaamuotoiseen hengailuun, ehkäpä jopa jatkoihin!

Työpajojen (burleski&graffiti) materiaalimaksujen kattamiseksi osallistujat voivat halutessaan maksaa pienen kolehdin.

Feministinen kesäpäivä on kaikille avoin tapahtuma, tervetuloa mukaan kaikki feminismistä kiinnostuneet yksilöt ikään tai sukupuoleen katsomatta! Nuorten toimintakeskus Happi on tilana esteetön. Osallistujien on myös hyvä huomioida se seikka, että Happi on päihteetön nuortentalo.

A summary in English:

Welcome to the Day full of Feminism!
Fri 8th June, from 2-9pm in Happi (Sörnäisten rantatie 31, Helsinki)

Want to take part in different kinds of feminist activities with like-minded people? If so, Vastakarva (the student organization for students of Gender Studies at the University of Helsinki) has the perfect event for you!

The event is organized in cooperation with various people interested in feminism and activism, and it consists of workshops and discussions that offer the opportunity to try something fun and new with a feminist twist. You can make your own graffiti, try DJing,
or draw an awesome comic strip. The purpose of the day is to get together, to share thoughts and ideas, and most importantly, to have fun! Everybody’s welcome, regardless of age or gender.

The programme of the day:

2pm: welcoming the participants, giving brief descriptions of the workshops and introducing ourselves

3-5pm: the first workshops begin

– drawing comics; drama exercises; the first DJ training session

5-6pm: time for food! Café Vety serves soy bolognese (5,5e) and baguettes (3,5e). *NB! You can pay only with cash!*
The café is open until 6pm. Later on in the evening, Vastakarva serves coffee, tea and biscuits.

6-7pm: discussions, introducing different feminist projects

7-9pm: the second set of workshops begin
– making burlesque accessories; painting graffities; the second DJ training session

9pm-> hanging out, perhaps we’ll have an afterparty as well?

Please note that alcohol and any other intoxicating substances are forbidden in Happi.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Meri sormenpäissäni

Menen sisään pilkkopimeään huoneeseen sokeainkepin kanssa. Yritän liikutella sitä siten kuin olen nähnyt sokeiden liikuttelevan, puolelta toiselle. Keppi kolahtaa soinnikkaasti ensin johonkin puiseen, sitten kilahtaen metalliseen. Haparoin kädelläni eteeni: käteni osuu puiseen tuolin selkämykseen. Oletan että seuraavaksi on pöytä, niin kuin onkin, posliiniastioineen (jotka on liimattu pöytään kiinni). Tosin käteni olisi ensin lupsahtanut kuumaan keittoon, jossa lautasella olisi ollut keittoa. Jatkan eteenpäin. Jännää! Haparoin nyt myös ylhäällä käteni kanssa samalla kun kokeilen kepillä lattiatasoa: pelkään että pääni osuu seuraavaksi johonkin kaapinreunaan. Vastassa on seinä, eikun siinä onkin jokin kaapintapainen. Liu’utan kättäni puista karmia pitkin. Sen yläpuolella on kangasta. Aa, tämä onkin taulu. Liu’utan kättäni koko kehyksen matkalta, jolloin taulun koko selviää minulle. Sitten uteliasuuteni onkin taulun osalta tyydytetty: olen unohtanut ajatuksen että taulu voisi esittää jotain, en huomaa aprikoida mikä kuva siinä olisi. Ehkei siinä ole mitään kun kaikki on pimeää? (Vähän hassu ajatus.) Jatkan uteliaana huoneen tutkimista. Esineitä on helppo arvata kosketuksista: nuottiteline, verhot, tuoli… Huone on nopeasti käyty läpi, ja yritän suunnistaa oven suuntaan josta tulin. Tiedän etten ole erityisen hyvä suunnissa, mutta tällä kertaa ainakin osun oikeaan.

Tampereella sijaitsevan Työväenmuseon Werstaan näyttelyssä Ihan EpäNormaalia kerrotaan vammaisten kohtelun historiasta ja vammaispolitiikan vaiheista –  myös kattava nettiversio löytyy, täältä. Näyttely on moniaistinen ja näyttelyesineitä voi kuulostella, tunnustella ja katsella. Lisäksi voi kokeilla pyörätuolilla kulkemista ja eläytyä sokeiden maailmaan pimeässä huoneessa.

Kokeilu pimeässä huoneessa oli jännä: miten sinne olikin saatu niin pilkkopimeää! Siellä oli turvallista tutkia maailmaa, koska saatoin luottaa siihen että näyttelynjärjestäjät olivat tehneet huoneen turvalliseksi. Mutta miten ihmeessä uskaltaisin liikkua oikeassa maailmassa vastaavalla tavalla? Kepillä saa tietoa lattiatasosta, mutta miten suojata päätään ettei löisi sitä mihinkään roikkuvaan ylhäällä olevaan?

Varhainen muisto lapsuudesta: olen kolmi-nelivuotias. On tavallinen harmaa arkipäivä ja matkustan äitini kanssa bussilla. Bussimatka vähän jännittää minua ja tarkkailen ihmisiä, jotka vaikuttavalta ankeilta ja nuutuneilta. Nousemme bussista pois: bussipysäkillä on partainen mies pyörätuolissa, en ole ennen nähnyt sellaista. Ihmiset kääntävät katseitaan pois pyörätuolimiehestä. Katselen ympärilläni olevia aikuisia, aistin jonkinlaista vihamielisyyttä, ja niinpä välittömästi siirrän katseeni aikuisten kasvoista takaisin pyörätuolimieheen ja näytän hänelle rumasti kieltäni. Äitini toruu minua välittömästi ja olen hämmästynyt, ei äitinikään vaikuttanut mitenkään ilahtuneelta pyörätuolimiehen olemassaolosta.

Näyttelyn videomateriaalissa pyörätuolilla liikkuva vammaisaktivisti Kalle Könkkölä haastattelee kahta vammaista poikaa, toinen on kuudennella luokalla ja pyörätuolissa, toinen yläasteella ja käyttää rollaattoria liikkumisen apuvälineenä. Molemmilla on henkilökohtaiset avustajat koulupäivän mittaan. He käyvät tavallista koulua erityisoppilaina normaalissa yleisopetuksessa. Yläasteikäinen poika kertoo olevansa tyytyväinen siihen, että hänellä on henkilökohtainen avustaja koulupäivän ajan – hän voisi pärjätä ilmankin ja pyytää koulukavereitaan auttamaan, mutta on kiva että koulukavereita ei tarvitse koko ajan vaivata avunpyynnöillä.  Könkkölä kysyy kuudesluokkalaiselta pojalta haluaako hän mieluummin olla yleisopetuksessa vai (vammaisten) erityiskoulussa. Poika vastaa ettei missään nimessä halua erityiskouluun. Häntä ilmeisesti vähän hirvitti pääseekö hän vai ei yleisopetukseen kun hän haki siihen, omien sanojensa mukaan jännitti vaikka älliä riitti. Vaikuttaa siltä, että hän haluaa tulla kohdelluksi tasaveroisena lapsena muiden lasten joukossa.

Näyttelyn muussa materiaalissa esitetään, että esimerkiksi kuuroille erityiskoulut ovat yleisopetusta parempi vaihtoehto viittomakielen vuoksi.  Vammaisille on tarjottu opetusta erityiskouluissa, jotka ovat olleet sisäoppilaitostyyppisiä – välimatkat kotiin ja kouluun ovat olleet pitkiä. Koulutovereista onkin tullut läheisiä toisilleen, mikä on luonut pohjaa keskinäiselle verkostoitumiselle ja vammaispolitiikan tekemiselle.

Suomessa koululaitos on tarkoitettu kaikille mutta vallalla on kaksoisjärjestelmä: yleisopetus ja erityisopetus ovat omina erillisinä järjestelminään. 1960-luvulta lähtien muodostunut kouluintegraation idea on, että yleisopetus ja erityisopetus olisivat rinnakkain (esimerkiksi samassa koulurakennuksessa ja erityisopetukseen siirretty oppilas voisi palata takaisin yleisopetukseen). 1980-luvulta alkunsa saanut inkluusioajattelu menee pidemmälle: kaikki oppilaat osallistuisivat oppilaan mukaan joustavaan ja oppilasta tukevaan opetukseen, olennaista olisi kunkin oppilaan aito osallisuus kouluyhteisössä.

Tällä hetkellä Suomessa ei toteudu kumpikaan ajatusmalli. Valtaosa vammaisista lapsista on vammaisten lasten erityiskouluissa (3/4 erityisoppilaiksi luokitelluista on yleisopetuksesta erotetussa erityisopetuksessa). Tämä tarkoittaa myös sitä, että vammaisiksi luokitellut ja vammattomiksi luokitellut lapset eivät myöskään kohtaa eivätkä tutustu toisiinsa. Eivät ystävysty eivätkä luo solidaarisuuden siteitä. Eivätkä omaksu ajatusta kaikkien täysivaltaisesta osallistumisesta yhteiskuntaan.

Sivelen näyttelyssä sokeiden opetukseen tarkoitettua karttaa: meri-alueilla sormenpäissä tuntuu kuin olisi pieniä aaltoja, vuoret ovat selkeästi koholla olevia harjanteita ja vuorijonoja – en ollut aiemmin tajunnutkaan, että Pyreneitten niemimaalla vuorijonot menevät näin…! Mitäpä jos olisin saanut opiskella maantietoa myös tällä tavalla…

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Liikettä sisällä ja ulkona

Olemme sisätilassa: pesemme lattiat, jotta pääsisimme kunnolla fiilistelemään vapaata improtanssia, voimauttavia kehollisia menetelmiä ja buto-tanssin lämmittelyharjoituksia. Lattian pesemisen lomassa keskustelemme yhdessä mitä teemme, suunnittelemme. Samalla vaihdamme kuulumisia ja heittelemme ideoita ja kokemuksia feministisistä toimintatavoista ja ympäristöistä. Osa porukasta tulee myöhemmin paikalle ja tulijoilta kysellään vielä mitä mieltä he ovat suunnitelmaluonnoksista, onko heillä muita ehdotuksia tai lisäyksiä. Olemme pukeutuneet kaikki värikkäästi ja persoonallisesti – mutta ehkä ulkoapäin katsoen näytämme yhtenäiseltä hippilaumalta. Seurueemme koostuu pääosin naisista muttei täysin. Aloitamme session, teemme hengitysharjoituksia ja mielikuvaharjoituksia joiden on tarkoitus vahvistaa persoonan sisäistä eheyttä.  Siitä siirrymme taustamusiikin soidessa helppoihin buto-lämmittelyharjoitukseen. Buton idea on että tanssi ei ole esitystä vaan oman mielikuvan tutkimista omassa ruumiissaan.

En tunne buto-tanssia entuudestaan mutta seuraan kun ikäiseni nainen kertoo butosta ja demonstroi sen tanssimista. Saan helposti otteen siitä mitä hän kertomassa minulle ruumiillaan ja sanoillaan; tieto tuntuu välittyvän ikäänkuin välittömästi.

Aloitamme. Liike on pientä; kuvittelen olevani vauva ja liikun luomani vauvahahmon mielikuvan mukaan. Sitten olen siemen, ja sitten tuuli vie minua: teen hengityksen kanssa rytmissä isonpyöreää liikettä, kun pääsen liikkeeseen kunnolla kiinni, minusta tuntuu siltä kuin tuuli pyörittäisi minua kuin lehteä maassa, se nostaa minua selkärankaa ja kylkiä myöten. Muut tekevät samoin samassa tilassa, kukin omassa maailmassaan kokee oman tuulensa.

Teemme vielä lisää hauskoja pariharjoituksia, joissa liikutaan toisen tasapainon ja liikkeen mukaan. Lopuksi käymme fiilisringissä läpi miltä harjoitukset tuntuvat – on kiinnostavaa kuulla minkälaisia merkityksiä ihmiset antavat kokemukselleen ja liikkeelleen! Siivoamme vielä vähän lisää käyttämäämme tilaa, mutta päätämmekin ex tempore jäädä hengailemaan sinne yhdessä, kenelläkään ei ole kiire ja on perjantai-ilta. Rupattelemme, pohdimme, viihdymme. Juomme kaakaota ja syömme riisikeksejä.

Olemme ulkotilassa: tapaamme puistossa sovittuna ajankohtana. Parkour-treenimme vetäjä kertoo mitä tuleman pitää, sanoo että muutkin voivat ehdottaa jotain, mutten meinaa saada kuitenkaan itselleni suunvuoroa vetäjältä. Päätämme lähteä liikkeelle, harmittelemme hiukan että myöhässäolijat eivät varmaankaan tule löytämään meitä. Olemme löysissä verkkarihousuissa ja ulkoilutakeissa, harmaata, mustaa ja tummanpuhuvaa. Olen ainoa nainen joukossa. Muut ovat minua puolitoista päätä pidempiä atleettisen oloisia nuoria miehiä. Tunnen ruumiittemme eron kun harjoittelemme: en jaksa ponnistaa yhtä pitkälle kuin muut, en yletä hyppäämään rakennustelineen tankoon samalla tavalla kuin toiset, sama liike vääntäytyy ruumiissani eri näköiseksi ja tuntuiseksi koska ruumiini suhde ympäristön apupintoihin on toinen kuin muilla.

Minä myös varon satuttamasta ruumistani enemmän kuin muut. Joukkoon liittyy myös mies pienen lapsensa kanssa, hän ei ole saanut järjestettyä lapsenvahtia tällä kertaa.  Kun hän kokeilee hyppyjä ja kiipeämistä ja katoaa näköpiiristä, lapsi yrittää kiivetä perässä korkealle ja jostain syystä juuri minä päädyn varmistamaan lapsen turvallisuutta. (– Mutta parkour olisi muuten varmasti mitä parhain ja hauskin harrastus pienillekin lapsille.!)

Oma ruumis muodostuu elämismaailmassa normiksi mittasuhteille ja tilanteille. Jokin paikka on helppokulkuinen, jos pääsen kulkemaan siitä ilman suurempaa vaivaa. Jos joudunkin nostelemaan hiukan jalkoja, se ei haittaa, koska jalkani nousevat kevyesti. Tie on leveä jos meitä mahtuu useampi kulkemaan rinnakkain. Se on kapea jos joudumme menemään peräkanaa.

Perhoset ovat meidän ihmisten mielestä siroja ja kevyitä, koska viimekädessä vertaamme perhosen liikettä ja ruumista omaamme. Karhu on vahva koska se on vahvempi kuin me. Hevosen säkä on korkealla siinä tapauksessa kun joudun ponnistamaan kunnolla päästäkseni hevosen selkään. Hirvi on ylväs ja jykevä, koska se näyttää sellaiselta suhteessa omaan ruumiisemme.

Kuvittelisin, että perhosen näkökulmasta muut oliot saattaisivat olla kolmenlaisia: liikkumattoman kaltaisia, liikkeessä olevia ja ääriviivat erotettavissa olevia, oman kokoisia. Hirven ja hevosen näkökulmasta useammat muut oliot ovat pienempiä ja vain jotkut ovat samankokoisia heidän kanssaan. Olisikohan norsulle kaikki muut oliot heiveröisiä?

Myös tilanteita ja toisia ihmisiä tulee arvioitua ja tulkittua ruumiinsa ja oman sukupuolensa kautta – ehkä joskus kummallisestikin. Vuorovaikutuksessa ja yhdessä toimimisessa pitää jatkuvasti tehdä välittömiä arvioita toisista, ennakoida hiukan miten toinen reagoi, arvioida mitä voi odottaa toisen ymmärtävän minusta, yrittää ottaa toinen huomioon siten kuin hän haluaisi tulla otetuksi huomioon – ja tehdä jälleen arvio siitä mitä se voisi olla. Onneksi vuorovaikutus on jatkuvaa ehdotusten tekemistä ja niiden hyväksymistä tai hylkäämistä, parhaimmassa tapauksessa se on ”itseään korjaavaa” ja yhteisymmärrys löytyy ennen pitkää. Toista ihmistä tulkitessa on myös jatkuvasti läsnä tulkinta sukupuolesta ja  tavasta nähdä sukupuoli selityksenä toisen käyttäytymiselle. Toisinaan tuntuu että tämän suhteen tulee tehtyä sekä pahimmat mokat että käynnistettyä parhaimmat huomioon otetuksi tulemisen kokemukset.

Erikoinen ilmiö minusta on myös olettaa normia ja normatiivisuutta toisiin ihmisiin tai ihmisjoukkoon. Jos ihmisjoukolla on samanoloiset vaatteet tai he ovat kaikki samaa sukupuolta tai he ilmentevät sukupuolta jotenkin samalla tyylillä, ihmisjoukkoon kuuluvia yksilöitä tulee tulkittua niin, että he edustavat jotain normia, ajattelevat jollain tietyllä tavalla mikä on oikea tapa olla, pukeutua ja ilmentää sukupuoltaan. Vaikka tämä ei edes pidä paikkaansa! He saattaisivat hyvinkin hyväksyä joukkoonsa jonkun erilaisen, joukosta poikkeavan. Mistä silti muodostuu tunne vahvastakin normista? Ehkä se tulee kommunikoinnin tavasta, ruumiiden liikkeistä, ruumiiden keskinäisestä tavasta reagoida toisiinsa. Ja se sujuu sitä sutjakammin mitä enemmän yhteisiä tilanteita ja muistoja näillä ruumiilla on ollut, joko keskenään tai sitten samanlaisia kokemuksia, samanlaisia ruumiin muistoja, jotka ovat muokanneet olemisen ja kommunikoinnin tapoja. Ja nyt olemmekin jo lähellä normia ja normin muodostumista.

Harjoittelemme hyppyjä, loikkia, kiipeilyä. Liikumme kaupunkitilassa – herätämme muissa hiukan uteliaisuutta ja hämmennystä. On kuitenkin ilta ja liikumme hiukan syrjässä, emme saa turhan paljon katsojia. Valppaasti katselemme ympäristöä, kurkimme aitojen ja kaiteiden ylitse – mitä odottaa toisella puolella jos tästä hyppäisi, pehmeää nurmea, asfalttia, autoja vai monen metrin pudotus?

Olemme koko ajan liikkeessä ja suhteutamme ympäristöä ruumiisemme: mistä pääsen liikkumaan, onko hyppy minulle liian pitkä vai sopiva? Miten voisi liikkua toisin, mikä olisi hauska tapa liikkua toisin?

Kiipeilen parin muun kanssa tyylikkään jugend-talon seinää kiertävällä koristereunuksella. Se on vaikeaa, koska reunus on pyöreä, jalansijaa ei ole riittävästi. Talosta tulee ärhäkkä mies puolipukeissa kyseenalaistamaan puuhailujamme – olemme häiriöksi koska meidän seiniä myötäilevät vartalomme näkee myös sisältä ikkunasta ja se on liian kummallista. Pahoittelemme häiriötä ja siirrymme eteenpäin.

Treenin huipennus on seinäjuoksu, jonka vain yksi meistä selvittää. Seinämä on todella iso, useamman metrin korkea, mutta pinta on karheaa ja otteen pitävää. Tarkoitus on juosta vauhdilla seinää kohti, ponnistaa, iskeä ensin seinää koskeva jalka lantion korkeudelle ja muuttaa liikesuunta ylöspäin, seuraava askel seinässä tukee liikettä ylöspäin ja kohta jo seuraavaksi pitäisi saada käsillä ote yläreunasta. Ne, jotka rohkenevat, kokeilevat, epäonnistuminen ei haittaa. Seinän voittavalle hurraamme. (Mutta se on ehkä poikkeuksellista. Yleensä emme kommentoi toistemme onnistumisia.)

Parkourissa ruumis on keskinäisen katseen kohteena. Emme välitä ulkopuolisten katseista, vaikka joskus panemmekin merkille meitä seuraavat, uteliaat katseet. Katseen kohteena on liikettä suorittava toiminnallinen ruumis: katsomme toistemme liikkeitä jotta oppisimme itse ja jotta voisimme neuvoa liikkujaa. Kun olen katseen kohteena, luotan siihen että liikettäni katsotaan myötäeläen; epäonnistumisista ei moitita; katsoja antaa neuvoja liikkeen tekemisessä katsotulle. Paikka vaihtuu helposti, neuvoja päätyy tekemään itse saman liikkeen näyttääkseen miten sen itse tekisi, katsotusta tulee katsoja.

Treenaamme parkourissa paljon hyppyjä. Mitä suurempi loikka, sitä upeampaa. Miksi pieni taidokas tasapainoilu, joka on vaikeaa, ei saa yhtä suurta ihastelua osakseen? Miksi lihasvoima on lähtökohtana onnistumisen kriteerille?

Treenin lopuksi vaihdamme vinkkejä ja tietoja treeniporukoista ja paikoista. Tämä on viimeinen yhteinen ennalta sovittu kertamme tällä porukalla. Aikaisemmin joku oli heittänyt ilmaan ajatuksen loppukaronkasta tai jatkosta. Saamme sovittua, että tapaamme vielä viikon päästä samassa paikassa samaan kellonaikaan.

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Nolla käytöksestä

Elokuva-arkiston Elokuva ja arkkitehtuuri –sarjassa näytetyssä Wim Wendersin elokuvassa Notebook on Cities and Clothes seurataan vaatesuunnittelija Yohji Yamamotoa Tokiossa ja Pariisissa. Yamamoto sanoo ettei tunne itseään niinkään japanilaiseksi vaan ehkäpä tokiolaiseksi: ”Meillä suurkaupungeissa syntyneillä ei ole kansallisuutta.” Pariisissa puolestaan häntä viehättää kylmä poskia pistelevä sää ja irrallisuuden tuntu.
       Kaupungissa voi kulkea anonyymina loputtomiin. Kaupunkitila – olenko kotonani kaupungissa? (Olen toki!). Kaupunki leikkikenttänä, puutarhana, metsänä, alati uusia kohtaamisia.
      Wenders kuvaa videokameralla luonnoksia ja sitten lopullista versiota filmille – vuonna 1989. Elokuvassa hän puhuu elokuvan tekemisestä ja hätkähtää kun saa videokameran kuvaluonnoksilla paremman otteen todellisesta tilanteesta. ”Filmiltä digille siirryttäessä kaikki on keinotekoista, ei ole alkuperäistä, ei negatiivia ja kopioita vaan kaikki on kopioita. Ei jakoa alkuperäiseen ja kopioon, ei originaaliin negatiiviin ja siitä otettuihin vedoksiin.”
Kuvan tai tarinan henkilön suhde ympäristöönsä fiktiossa vai minun suhteeni kaupunkitilaan henkilökohtaisessa arkielämässäni? Entä mikä on näiden suhde toisiinsa?
          Kampin kauppakeskuksen edessä joukko tyttöjä piirtää katuliiduilla maahan. He ovat tekemässä fanimaalausta lempibändilleen, joka heittää VyRTissä keikan. ”Mikä se on?” ”Se on sellainen, että keikka välitetään netin välityksellä niin että jokainen voi osallistua siihen.” ”Eli katsoa kotoa koneeltaan?””Joo, ja se on ihanaa kun se tehdään ihan vaan faneja varten.” Saamme tytöiltä pinkin katuliidun leikkeihimme.
      Kampin torilla pisaroitsee pari sadepisaraa, skeittaavat pojat kiristävät huppariensa nyörejä pään ympäri ja lähtevät pois. Me intoudumme piirtämään katuliiduilla ruutuhyppelykuvioita – voi miten kauan kestää, että muistamme vanhan lapsuuden leikin säännöt! Ne palautuvat mieleen kierros kierrokselta. Lopulta muistamme kaikki ja saamme hypittyä tyylipuhtaasti.
     Kuinka helposti kaupunkitila taipuukaan leikkikentäksi!
     Joskus kaaosta ja hämminkiä on helppo saada aikaiseksi olemalla väärä henkilö väärässä paikassa. Venäläinen feministinen punk-bändi Pussy Riot lauloi kirkossa Putinin laskeneen housuihinsa. Ortodoksisen kirkon patriarkat suuttuivat ja sydämistyivät ja seurauksena punk-artisteja uhkaa monen vuoden vankilatuomio. (Koettakaa kestää! Rohkeutta!)
     Suuntaamme kohti askartelutilaa, jossa maalataan banderolleja feministitoverien tueksi. Kuinka paljon kaupunkitilassa on käsillä käsittämisen tiloja, paikkoja jossa kohdata toisia, leikata saksilla, maalata, piirtää, painaa kangasväreillä – ja kysyä apua pulman tullessa vastaan ja ratkaista sitä yhdessä?
     Miten leikki muuttaa  tiloja? Järjestyssääntöjen ja asiallisen ja asiattoman oleskelun  kaupunkitilaa ei ole mielletty oleilun, leikin, kuvittelun tai  kurittomuuden tiloiksi – mutta onneksi ajat ovat muuttuneet! Voisiko  leikin kautta luoda uusia merkityksiä kaupunkitilaan? Tavoitteena nolla käytöksestä ja asiat vinksin vonksin.
      Mutta mikä neuvoksi kun painavimmat ongelmat ovat tuhottoman abstrakteja? Eurooppalaisessa talouskriisissä pumpataan rahaa pankeille ja kansallisvaltiot yrittävät huolehtia luottokelpoisuudestaan – samalla päätäntävalta omasta arjesta katoaa jonnekin kauas ja on hankalaa saada otetta minkälaisiin yhteiskunnallisiin sopimuksiin ja instituutioihin meitä suostutellaan mukaan. Talouskriisin seuraukset jäävät kuitenkin meidän maksettavaksemme. Voiko kansallisvaltioissa koettuja talouskriisejä vastustaa yleiseurooppalaisesti? Voimmeko muodostaa ruumiillamme vastarintaa kaupunkitilassa? Blockupy Frankfurt?
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kartoitus Oulussa

Veeran Verstas

Kartoitan Oulussa feministisiä tiloja ja tutustun Veeran Verstaan toimintaan parin päivän ajan. Veeran Verstas on nuorten taidetyöpaja, jonne voi hakeutua ”työharjoitteluun” työvoimatoimiston kautta koulujen jäätyä kesken tai työttömänä ollessa. Veeran Verstas on yksityisen palveluntarjoajan tarjoama palvelu Oulun kaupungille – kaupungilla on myös omia työpajoja syrjäytymisvaarassa oleville nuorille.

Menen Verstaalle sisään: eteisaulassa roikkuu verstaslaisten tekemiä unisieppareita ja rumpuja; käytävällä jonglööraa tyttö; Verstaan vakituiset työntekijät istuvat tietokoneen äärellä byrokratian kimpussa työhuoneissaan, ovet auki käytävälle; isommassa salissa kuuluu voimakas puheensorina animaatiotyöpajassa; pienempi huone on täynnä öljyvärimaalauksia ja maalaustarpeita ja muutama nuori on ahtaunut huoneeseen tekemään omaa työtään. Takana taukotilassa joku syö eväitään ja toinen lämmittää itselleen keittoa.

Veeran Verstas on aloittanut kymmenen vuotta sitten vain tytöille suunnattuna työpajatoimintana, mutta sittemmin tyttöerityisyydestä on luovuttu. Työpajalle pääsevät nykyään myös pojat, ja myös transsukupuoliset nuoret ovat löytäneet tiensä verstaalle. Tällä hetkellä verstaalla on yhteensä 24 nuorta, kahdessa eri ryhmässä.

Kyselen työntekijöitä miten he ovat onnistuneet luomaan hyvän ja sukupuolten moninaisuutta tukevan ilmapiirin verstaalle, mutta heillä on vaikeuksia selittää sitä. He kertovat, että sisältö, taiteen tekeminen merkitsee paljon: verstaalla taidetyöskentely perustuu omakohtaisuuteen ja omannäköiseen tekemiseen kannustetaan. Lisäksi taiteentekeminen toimintaympäristönä luo ikäänkuin itsessään omanlaistaan pehmeyttä, sallivuutta ja moninäkökulmaisuutta verstaalle. Työntekijät kertovat, että esimerkiksi macho-kulttuurin puuttuessa verstaalla olevat pojat uskaltavat olla herkkiä ja uhoava käytös laantuu aika pian verstaalle tulon jälkeen. Joskus muutos näkyy myös tyylissä: joissakin pojissa muutos näkyy uskalluksena ruveta pukeutumaan mieleisiinsä kauniisiin vaatteisiin.

Seuratessani ulkopuolisena verstaan toimintakulttuuria ja tunnelmaa, minulle tulee vahva vaikutelma siitä, miten jokaisen omaa ainutlaatuisuutta kunnioitetaan: verstaslaiset ovat toisilleen ystävällisiä ja kannustavia. Puheensorinaa ja naurua kuuluu tuon tuosta mutta omiin maailmoihinsakin voi vetäytyä.

Osallistun verstaalla Helena Kivelän vetämään voimauttavaan voimatreeniin. Teemme hengitysharjoituksia ja mielikuvaharjoituksen, jossa eläydymme symboli-esineiden avulla persoonan eri osapuoliin ja mielikuvittelemme miten nämä eri alueet suhtautuvat toisiinsa. Harjoitukseen kuuluu myös luminen mäenlasku liukurilla: oman persoonan kukin osapuoli saa päästä valloilleen omalla mäenlaskuvuorollaan. Treenin jälkeen minulla on selkeä olo ja olen mainiolla tuulella.

Jututan vielä Kivelää, ja hän kertoo urheiluvalmentajataustastaan, josta hän on päätyi suunnittelemaan ja vetämään voimauttavia liikunnallisia harjoituksia syömishäiriöistä kärsiville tytöille. Nyt hän vetää voimauttavia treenejä Veeran Verstaalla pari kertaa viikossa, osallistuminen on vapaaehtoista. Treenien päämääränä on yleisesti ottaen omien rajojen vahvistaminen ja kokemuksen yhtenäisyyden etsiminen. Kivelän oman näkemyksen mukaan kulttuurimme käytännöt tukevat paljon kokemuksen pilkkomista ja oman persoonan eri osien eriyttämistä eri työtehtävien mukaan, ja kokemusta syntetisoiva ja persoonan eheyttä tukeva puoli on kulttuurissamme vajaata.

Veeran Verstan rento meininki vakuuttaa minut, mutta samalla ihmettelen, miten tällaista toimintaa pystytään luomaan nuorille pakoitteita ja kontrolleja laativassa byrokratiakulttuurissamme – Veeran Verstaskin toimii nuorisohuolidiskurssin sisällä, jossa nuoret nähdään yhteiskunnassamme potentiaalisena ongelmana ja kontrollin kohteena. Veeran Verstaan työntekijä kertoo minulle, että byrokratia antaa heille toiminnan raamit, mutta heillä on omat autonomiset pedagogiset tavoitteensa (esim. yksilön omien valintojen kunnioutus), jotka eivät välttämättä mene yksiin byrokratian antamien tavoitteiden kanssa. He tuottavat siis yksityisenä tahona työpajapalvelua kaupungille, hakevat apurahoja rahoittaakseen toimintansa (aina vuodeksi kerrallaan). Kolmesta neljään vakituista työntekijää pyörittää byrokratiaa ja käytännön asioita, nuoret tekevät melko vapaasti omia taidejuttujaan verstaalla, ja nuorille peräti kymmenkunta ammattitaiteilijaa ja –osaajaa vetää työpajoja verstaalle palkattuina.

Juttelen parin päivän vierailuni aikana usean nykyisen ja entisen verstaslaisen kanssa. Yksi nuori mies sanoi Veeran Verstaan olleen elämän parhaimpia onnenpotkuja. Toinen, nuori nainen, kertoo olleensa myös  toisessa, kaupungin omassa nuorten työpajassa, ja kertoo joutuneensa kiusatuksi siellä. Myös kurikäytännöt olivat kovia: kolmen varoituksen jälkeen työpajasta saattoi saada potkut. Kaupungin työpajalla ollut nuori kertoi hänen ryhmästään yhden saaneen potkut vain viikkoa ennen puolivuotisen harjoittelun päättymistä, mikä tuntui hänestä kurjalta.  Kaupungilla on erilaisia omia työpajoja, 5-6 kappaletta. Yksi on vain maahanmuuttajataustaisille nuorille, ja ihmettelen miksi heillä pitää olla oma erillinen työpajansa sen sijaan, että olisivat muiden nuorten joukossa.

Kyselen Veeran Verstaalla nuorilta, voiko sieltä saada potkut. He eivät ole tulleet ajatteeksi moista. Kysyn heiltä lisää, onko verstaalla jotain rangaistuksia tai kurikäytäntöjä. Nuoret kertovat, että heitä rupesi jossain vaiheessa ärsyttämään myöhästely työpajoista, kun työpajaa ei voinut aloittaa ajallaan osallistujien puuttuessa, niin he päättivät yhdessä että kolmesta myöhästymisestä saa sanktioksi poissaolo-merkinnän, joka tarkoittaa yhden päivärahan menettämistä.

Kyselen henkilökunnalta, miten hankalista tilanteista selvitään. He kertovat, että kaikesta yritetään selvitä puhumalla nuorten kanssa, vaikka se ottaisi miten paljon aikaa. Nuoren kanssa käydään läpi mistä asiat johtuvat ja mikä olisi paras ratkaisu hänen tilanteessa – esimerkiksi jos ei jaksa nousta aamulla sängystä ja tulla verstaalle, niin haluaako nuori enää jatkaa verstaalla vai pitäisikö keksiä joku muu järjestely.  Työntekijät kertovat, että monella nuorella on mielenterveysongelmia tai hankalia elämäntilanteita ja arjen on taivuttava näiden ongelmien kanssa selviämisen mukaisesti ja sen takia tiukat kurikäytännöt eivät ole järkeviä. Sen lisäksi, että verstas tarjoaa itsessään hengähdystaukoa koulutusputkesta tai omasta elämästäänkin, verstaalla saa myös ohjausta oman tilanteensa selvittämisen kanssa.

—-

Menen käymään myös Oulun keskustassa olevassa Kulttuuribingossa, verstaslaisten nuorten viime syksynä käynnistämässä kulttuurikeskusproggiksessa. Kulttuuribingo on arkisin auki klo 10-16/18. Löydän Kulttuuribingon osoitteesta Mäkelininkatu 21 – odottelen näyteikkunan ulkopuolella tovin ennen kuin Taija polkee paikalle avaamaan ovet. Sisältä löytyy nukkuva Henrikki, joka oli jäänyt kirjoittelemaan omia juttujaan Circle-levyjen kuuntelumaratonin jälkeen ja nukahtanut Kulttuuribingon sohvalle.  Juttelemme kahvikupposten äärellä Kulttuuribingon toiminnasta, seuraamme liittyy hiljalleen paikalle saapuvia muita bingolaisia.

Henrikki kertoo Veeran Verstaan työharjoittelujaksolla heränneen ajatuksen, että porukalla pystyy toteuttaa isompia proggiksiakin vaikka kaikki olisivatkin amatöörejä. He olivat Veeran Verstaalla toteuttaneet erääseen esitykseen lavastuksen ja puvustuksen onnistuneesti, ja se antoi näkemystä yhdessä tekemisen mahdollisuuksiin. Veeran Verstaan työharjoittelujakson tiiviin yhdessätekemisen jälkeen oli vähän tyhjä olo, ja he miettivät mistä löytäisivät tilaa kulttuuritoiminnalle ja muutenkin työtilaa. Kävely Oulun keskustassa johti entisen, kolme vuotta tyhjillään olleen bingohallin bongaamiseen. Onnekkaasti samassa rakennuksessa toimii mm. KSL ja rakennuksen omistaa Järjestöyhdistys ry, ja he saivat neuvoteltua vuokrasopimuksen katutason bingohalliin Veeran Verstaan tullessa takaajaksi. Rahat vuokraan kerätään käyttäjiltä ja osallistujilta: Kulttuuribingo on nyt yhdistys, jossa on 40 jäsentä , jotka maksavat 13,5 euron kuukausimaksua. Kaikki yhdistyksen jäsenet eivät käytä tiloja aktiivisesti vaan ovat pikemminkin kannatusjäseniä. Kulttuuribingolaiset kertovat, että yhdistysmuoto toimii paremmin kuin osuuskunta, koska yhdistykseen on sekä helpompi liittyä että myös lähteä kuin osuuskunnasta, ja suuren vaihtuvuuden salliminen sopii Kulttuuribingon toimintamuotoon paremmin. Kulttuuribingon tiloja käyttää muunmuassa taideosuuskunta Puhuri.

Kulttuuribingo tarjoaa näyttelytilaa taiteentekijöille, joilla ei ole muutoin rahaa saada teoksiaan esille. Tiloissa on myös erilaisia työtiloja (maalausta ja ompelua varten, myös pimiö löytyy) ja iltaisin tiloja käyttää kymmenkunta bändiä treenitiloinaan. Kulttuuribingossa voi järjestää myös tapahtumia, –esimerkiksi Oulun anarkistit pitävät keskiviikkoisin leffailtaa – mutta useimpina iltoina bänditreenien aikaansaama melu haittaa tilan muuta samanaikaista käyttöä.

Ihmettelen Kulttuuribingo-aktiivien mahdollisuuksia olla Kulttuuribingolla paikalla päivystämässä ja pitämässä ovia auki. Heistä pari kertookin olevansa Kulttuuribingolla työharjoittelussa, ja joidenkin aktiivien olevan työttömiä – joten aikaa riittää.

Kysyn miten Kulttuuribingon toimintaan voi päästä mukaan. He kertovat työ- ja bänditilojen olevan täynnä ja näyttelyaikojenkin olevan varattu puoleksi vuodeksi eteenpäin, mutta muuten toimintaan pääsee mukaan tulemalla paikan päälle ja osallistumalla oma-aloitteisesti. Aina maanantaisin viideltä on kokous, ja jos haluaa järjestää tapahtuman Kulttuuribingon tiloissa, voi ilmoittaa siitä kokouksessa, jonka jälkeen tapahtuman tiedot ovat ehdotuksena esillä ja kommentoitavissa Kulttuuribingolla, ja päätös tapahtuman hyväksymisestä tulee seuraavassa kokouksessa.

anonyymi kulttuuribingolainen dokumentointiposeerauksessa

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Sarjakuvatapaamisen satoa

Toimme kangaskassit väärällään sarjakuvia tapaamiseemme  ja saldoksi muodostui seuraavanlainen kiinnostava luettelo:

Lumberg, Kiba: Gipsy Comix. (Romanien arkielämää sekä kulttuurin sisältäpäin tarkasteleva että siihen kriittisesti suhtautuva, hersyvä ja kulmikas sarjakuva.)

Björklund, Marja: Kaksin – Rakkautta ilmassa.  (Hellyyttäviä parisuhdestrippejä erilaisista parisuhteista.)

Doucet, Julie: Jos olisin mies ja muita kertomuksia.

Roju: Täti jaksaa heilua.

König, Ralf: Roy & Al. (Homopariskunnan elämää homokoirineen.)

Hemmingsson, Nina: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt. (Ruotsalaisen sarjakuvatekijän rouheaa sarjakuvaa ahdistuksesta.)

Närhi, Kati: Saniaislehdon salaisuudet. (Sarjakuvaromaani synkeäntunnelmallisessa maailmassa elävän murrosikäisen tytön seikkailuja.)

Rojola, Johanna (toim.): Suffragettien City.

Kamagurka & Herr Seele: Cowboy Henk. (Absurdin koomisesti etenevä sarjakuva kärjistetystä macho/supersankari-tyyppisestä sarjakuvahahmosta.)

Schrauwen, Olivier: Mies joka antoi partansa kasvaa; Poika kulta. (Upeasti kuvitettua mieheyttä käsittelevää sarjakuvaa.)

Mikko Ketola & Anssi Rauhala: Professori Anni Isotalon tutkimuksia.

Delisle, Guy: Pjongjang.   (Sarjakuvareportaasi Pohjois-Koreasta.)

Bechdel, Alison: Dykes to Watch out for, suomeksi Lepakkoelämää /Lepakkoelämää II/ Lepakkoelämää III. (Poliittista komediaa, saippuasarjamaisia sarjakuvastrippeja lesboskenen elämästä.)

Bechdel, Alison: Hautuukoti. (Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani lapsuudesta ja isästä.)

Tatsumi, Yoshihiro: The Push man and other stories.

Satrapi, Marjane: Embroideries, suomeksi Pistoja. (Naisten teehetkien puheita Iranissa.)

Takalo, Tiitu: Jää; Kehä; Tuuli ja myrsky; Nurin.

Irtoparta. (Tiitu Takalon toimittama eri tekijöiden sarjakuvapienjulkaisu.)

Laitinen, Reetta: Kanelianainen.

Cloves, Daniel: Ghost World. (Kahden teini-ikäisen tytön sarkastiseen maailmaan perustuva sarjakuvaromaani.)

Georges, Nicole: Invincible Summer. (Yhdysvaltaisen independent-julkaisuaktiivin kokoomazine. Oma blogi täällä.)

Morvant & Buchet: Sillage 3 – Hammasrattaat. (Ranskalainen toimintasarjakuva jossa nainen actionsankarina.)

Mielenkiintoisten sarjakuvien pariin pääsee sekä erinomaisessa kaupunginkirjastossamme (erityisesti Tikkurilan kirjaston sarjakuvaosasto on legendaarinen) sekä Sarjakuvakeskuksessa Arabiassa. Taidesarjakuvaa on myynnissä Sarjakuvakeskuksen lisäksi Kiasman kaupassa sekä Napa Galleriassa Eerikinkadulla.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Sosiaaliset tilat

Nuorten filosofiatapahtumassa 14.1.2012 Katja Raunio johdatteli filosofisessa teehetkessä teemaan sosiaaliset tilat. Teehetken aluksi katsoimme pätkän Examined life –dokumenttia, jossa Judith Butler keskustelee Sunaura Taylorin kanssa.

Videoklipissä Sunaura Taylor kertoo että fyysinen pääsy paikkoihin on myös sosiaalista pääsyä, joka puolestaan on hyväksytyksi tulemista. Sunaura Taylor jatkaa, että vammaisuus (disability) on vammaisten kohtaamaa sosiaalista repressiota, siis yhteisön aiheuttamaa kyvyttömyyden tuottamista. – Kaikkihan me kuitenkin olemme toisistamme riippuvaisia.

Katja Raunio selventää tilan sosiaalisen rakentumisen käsitettä:  tila ohjaa jollakin tietyllä tapaa tilan käyttäjiä ja käyttäjät voivat myös muuttaa tilaa. Toimivana ja esteettömänä tilana pidetään sellaista, jossa voi toimia toisista riippumatta, apua tarvitsematta. Mutta onko tavoitteena sitten se, ettei tarvitse turvautua toisen ihmisten apuun? Minkälainen sosiaalisen tila muodostuisi siitä, jos avuntarve olisi ilmeistä? Auttamisesta muodostuisi minun ja sinun yhteistä olemista.

Kaupunkitilassa on aina paljon tuntemattomia ihmisiä, joita kohtaa arkisesti. Minkälaisia voisivat olla huolenpidon sosiaaliset tilat kaupunkitilassa? Mitä on sallittua pyytää toisilta? Miten toiset tajuaisivat auttaa? Tai miten lähelle voi päästää tuntemattoman?

Erilaiset sovitut, leikkisät tavat voivat päästää ihmisiä lähelle toisiaan ja tekemään yhdessä jotain. Joukko entuudestaan tuntemattomia ihmisiä harjoitteli etukäteen ja toteutti Bollywood-henkisen flash mobin Kampin kauppakeskuksessa keskiviikkona 11.1.2012. Huviksi ja iloksi tehty ilmeisen epäpoliittinen flash mob muutti Kauppakeskuksen hyörinän ja ihmisjoukon totunnaisen virtauksen (eli kinesteettiset kentät) toiseksi tilaksi.

Kauppakeskuksen lämpimässä ei pahemmin näy romanikerjäläisiä. En epäile, etteikö heitä häädettäisi sieltä saman tien pois jos kerjäisivät sisällä. Suora avunpyyntö ei näytä sopivan kauppakeskustyyppiseen kaupunkitilaamme, vaan apua toimeentuloon ja köyhyyteen, on haettava näkymättömästi, byrokratian avulla.

Tosiseikkana on myönnettävä, että meillä kaikilla on ainutlaatuiset ruumiimme ja ruumiillisuutemme. Mille ruumiille annetaan tilaa tulla ilmaistuksi tai näkyväksi? Examined life -videoklipissä Butler väittää  että idea kykenevästä, itseriittoisesta ruumiista ”normaalina” on väärä, valheellinen. Lisää teoreettisempaa blogipohdintaa vammaisidentiteetistä ja kykenevästä ruumiista löytyy täältä.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi