Voimistelemassa

Laitan ystäväni hiuksia, tunnen olevani hieman kovakourainen ja pahoittelen sitä. Ystäväni sanoo, että se ei haittaa, hän on tottunut kovakouraiseen päänahan käsittelyyn nuoruuden voimisteluharrastuksessa, jossa aina esiintymisiin laitettiin tiukkoja kampauksia, jotka eivät saaneet purkaantua. Tutkaillessani hänen kallonmuotoaan, hiusten laatua ja miten hiukset laskeutuisivat parhaiten hänen päässään, ystäväni alkaa muistella, miten hän tunsi joukkueensa jokaisen tytön lihakset:

”Hieroimme usein toistemme kipeitä paikkoja. Tunsin kavereitteni lihakset ja millä eri tavoin ne olivat kullakin kipeät. Usein ne olivat tosin samoilla tavoilla kipeät, koska treenasimme samoja juttuja. Meillä oli känsiä ja kulumia oudoissa paikoissa, esimerkiksi jalkapöydällä jalkapohjien tai käsien sijaan. Tunnistin jokaisen myös jaloista varpaiden ja känsien perusteella: jos joku olisi näyttänyt vain jalkojaan, olisin tiennyt kuka hän on.

Meillä oli omia sanoja ja kuvailuja kiputiloille, yritimme kuvailla niitä tarkemmin toisillemme: ”Sellainen kipu joka on pohkeessa kun sitä venyttää, ei niinkuin selässä, sellainen kipu minulla on tässä kohtaa nyt.”

Olimme usein kipeitä tai väsyneitä. Oli ihan tavallista, että joku itki treeneissä väsymystään tai surkeaa oloaan. En tiedä kuinka kauan kehoni olisi jaksanut sitä harrastusta. Itku tuli kun treenasi flunssassa tai kipeänä mutta myös jos ei oppinut jotain: sitä tehtiin niin verenmaku suussa. Vahvat pärjäävät ja heikot voivat lopettaa oli eetoksena. Kyllähän me myös pelleiltiin ja naurettiin treeneissä, kunhan siihen ei mennyt liian kauaa treeniaikaa, koska se piti käyttää tehokkaasti.

Nivelet, polvet, lonkat, selkä ja olkapäät olivat kipeinä ääriliikkeiden tekemisestä venyttelyssä. Nivelet ärtyivät. Minulla oli pari vuotta selkä kipeä yhdestä kohtaa.

Parilla tytöllä joukkueessamme tulehtui olkapäät erään ohjelman koreografian kuvioiden harjoittelun vuoksi mutta ohjelmaa ei tietenkään muutettu. Treenitaukojakaan tytöt eivät pitäneet rasitusvammojen vuoksi, ainoastaan kunnon tapaturmien kohdalla.

Oli se silti kiva harrastus. Oli kiva esiintyä. Ja tykkäsin läheisyydestä ja siitä että oli tiivis porukka. Tykkäsin leireistä, niillä saattoi laittaa itsensä lujille ja fyysisesti ylittää itsensä. Eikä sitä niin ajatellut mitä harrasti. On kivaa olla hyvä jossain, treeneissä käymiseen rutinoitui ja oli kaverit.

Kisapaikalla nautin tunteesta kun virallisissa kisatreeneissä, jotka olivat vähän niin kuin kenraaliharjoitukset, kaikki hiljenivät ja katsoivat meitä uteliaina kun astuimme saliin.

Ala-asteikäisenä voimisteluharrastu oli erityisen hauskaa: 5 kertaa viikossa pääsi kolmeksi tunniksi riehumaan ja juoksemaan urheiluhallissa erilaisten välineiden kanssa. Silloisella valmentajalla oli aika rento ote meidän kanssa. Kun samojen kavereiden kanssa liityttiin yläasteikäisenä yhdessä joukkueeseen, se oli aluksi vähän pelottavaa kun se oli vakavampaa.

Kasvoin haluamaan kilpailua ja voittamaan. En olisi edes halunnut olla missään amatööriryhmässä vaan nimenomaan halusin olla kilpailujoukkueessa. Kilpailuasetelma oli kuitenkin rankka. En tiedä oliko se sittenkään hyväksi itsetunnolleni. Vaikka oli hienoa että osasi ja oli todella hyvä, ikinä ei kuitenkaan ollut tyytyväinen itseensä ja kehoonsa. Liikuntakuri ei kasvata itsetuntemusta ja kehontuntemusta. Vasta aikuisiällä olen oppinut kuulostelemaan kehoani, miltä se minusta tuntuu enkä ajattelemaan miltä kehoni näyttää. Enkä usko että kropalle tekee hyvää tehdä ääriasentoja. Jäykässä ryhtiasennossa oppii hengittämään pinnallisesti.

Kun joukkueeni voitti SM-kultaa ja teimme ohjelmaa lavalla, niin olihan se upean tuntuista. Yleisö kannusti ja tulosten laskennassa jännitimme loppuun saakka. Voittamisen tunne oli voimakas. En tiedä, oliko se sitten kuitenkaan kaiken arvoista. Jälkikäteen aikuisena arvioiden tuntuu älyttömältä että lapset opetetaan niin kilpailunhaluisiksi, kisoissa ollaan niin tosissaan ja sitten kun mitalitavoitteisiin ei päästäkään, koko joukkue itkee silmät punaisina ja tuntui siltä kuin maailmanloppu olisi tullut.

Aikuiset pitivät voimistelua ihan hyvänä harrastuksena. Joskus he päivittelivät miten meillä on liikaa treenejä ja miksi olen niin usein kipeä. Toivon, että he olisivat puuttuneet harrastuksen laihuuden ihanteisiin, siihen että normaalipainoisille kasvaville tytöille sanottiin että heidän pitäisi laihduttaa.

Valmentaja saattoi sanoa, että jos et laihdu, niin et pääse kilpailemaan joukkueeseen. Ei se meistä joukkueen tytöistä ollut kivaa. Kaikki, joiden ruumiit eivät olleet voimistelunormin mukaisia, lopettivat harrastuksen jossain vaiheessa. Usein ne tajusivat että ovat väärännäköisiä. Tai sitten heille sanottiin suoraan, että olette vääränmallisia. Meidän joukkuetta kehuttiin usein, että näytämme hienolta joukkueelta, koska kaikki ovat niin samannäköisiä. Ja olimmehan me. Värjäsimme hiuksetkin samanvärisiksi.

Aina joka joukkueessa oli joku jolla oli syömisongelma, mutta en tiedä oliko se mitenkään sen yleisempää verrattuna nuoriin tyttöihin yleensä. Kaikkien syömisiä tarkkailtiin paljon ja leireillä ja kisamatkoilla tehtiin yhteisiä sopimuksia ettei saa syödä makeaa. Syömishäiriöitä pidettiin kunkin henkilökohtaisena epäonnistumisena omassa laihdutusprojektissaan, hallinnan epäonnistumisensa. Suklaapatukan syöminen toisten nähden pukuhuoneessa oli äärettömän epäsovinnaista ja radikaalia.

Kaikki olivat tosi hoikkia. Piti olla tietynlaiset vaatteet, mustat ja vartalonmyötäiset. Samanlaisuus helpotti elämää Kaikki saattoivat lainata vaatteita toisilleen, koska oltiin samankokoisia. Ja kun toisten ruumiit ovat samanlaiset kuin oma ja koska treenattiin yhdessä samoja juttuja 7 kertaa viikossa, tiesi että toisten ruumiit pystyvät tekemään samoja asioita kuin minä. Se helpotti yhdessä toimimista. Ei tarvinnut miettiä jokaista erikseen koska kaikki osasivat saman kuin minä. On myös helppo puhua ruumiista ja miltä tuntuu, koska toisten ruumiit ja säryt olivat samankaltaiset kuin oma.

Joukkuevoimistelua ei harrasta miehet. On olemassa vain naisten ja tyttöjen sarja. Sen takia varmaan tässä urheilulajissa ei myöskään liiku raha eikä naisvoimistelussa ole ammattilaisia. Naisvoimistelu ei näy missään eikä sillä ole sponsoreita.

Naisvoimistelu keksittiin joskus 1900-luvun vaihteessa, kun ajateltiin että urheilu ei sovi naisille. Naisvoimistelu oli naisille sopivaa liikuntaa joka korvasi miehille suunnatun painonnoston, telinevoimistelun ja voimailun. Toiminta oli laajaa, oli vasemmistolainen Työväen Urheiluliitto, porvareiden Suomen Urheiluliitto.

Joskus meille sanottiin kivun kestämisestä, että selviämme sitten synnytyksestäkin tällaisen treenin jälkeen. Ja että saamme urheilullisia lapsia. Koska me olisimme urheilullisia äitejä, jotka opettavat lapsensa urheilullisille tottumuksille.

Liikekielen piti olla naisellista. Meille sanottiin, että pitää olla naisellisia liikkeitä. Jotkut liikkeistä olivat tyttömäisiä: ne olivat pomppivia ja poukkoilevia. Naisellisissa liikkeissä oli pehmeää, virtaavaa liikettä.

Halveksimme jääkiekkoilijapoikia, jotka eivät yrittäneet edes näyttää hyvältä vaan menivät vaan maila kädessä ja räkä poskessa. Niiden ei tarvinnut näyttää esteettisiltä. Helppoahan se on silloin urheilla. Me taas pyrimme eleganttiuteen kivusta huolimatta. Meillä oli tapana sanoa että miehet eivät voi harrastaa joukkuevoimistelua, koska miehet eivät kestä kipua.

Kisoissa epäesteettisyydestä voitiin vähentää pisteitä. Esimerkiksi jos oli rikkinäiset sukkahousut, kainalokarvat tai jos takamus näkyi liikaa. Kilpa-asu oli muutoin hyvin paljastava ja vartalonmyötäinen, mutta asu ei saanut näyttää takamusta.

Olihan se muutenkin jotenkin tyttöjen kontrollin ilmentymää: vaadittiin täydellisyyttä ja puhtautta, piti olla elegantti mutta seksuaalisuus ei saanut olla näkyvissä. Piti olla naisellinen mutta ei eroottinen. Vähän sellainen hengen voitto ruumista, illuusio ettei edes kosketa maata, puhtaita linjoja, eteerisyyttä. Kipua, hengästymistä ja hikoilua ei saanut näkyä.

Pari kertaa vuodessa olimme Työväen Urheiluliiton TUL:in kisoissa. Punaiset liput liehuivat ja meidän joukkueemme sininen lippu oli orpona joukossa. Voimistelussa jako työväen ja porvareiden seuroihin tuntui vanhanaikaiselta, koska itse voimistelu ei liittynyt siihen mitenkään. Tajusin kyllä että voimistelu sinänsä oli keskiluokkainen ja melko kalliskin harrastus: kausimaksut olivat korkeita, kisamatkat ja leirit maksoivat ja esiintymisasutkin piti ostaa itse.

Seuralla oli usein oma salivuoronsa urheiluhallilla, jonka aikana joukkueemme treenasi. Varsinaista kenttää saatoimme käyttää osan aikaa, mutta treenasimme vuoromme aikana myös käytävillä, urheiluhallin katsomon alla ja vessan edessä seuran aikuisten käyttäessä kenttää.

Urheiluhallien ja koulujen käytävillä myös hieroimme toisiamme. Pukkarissa. Salin reunamilla. Pitkillä leireillä ruokatauoilla. Telinevoimistelumontun vieressä. Nukkumispaikoissa.

Treeneissä venyttelimme toistemme avustuksella. Sen myötä tuli tosi luontevaksi koskettaa. Valmentaja tai maajoukkueleirin hieroja antoivat neuvoja miten kannattaa hieroa. Jonkun kanssa, joka ei ollut muuten läheinen, saattoi olla vastavuoroinen hieromissuhde. Kaikista huolehdittiin ja meillä oli hyvä joukkuehenki. Emme kilpailleet niinkään keskenämme, vaan vihollinen oli yhteinen, naapuriseura.

Kun lopetin harrastuksen, jäin kaipaamaan toisten koskettamista. Muutoin yritän päästä oppimastani liikekielestä eroon: huomaan edelleen taivuttavani nilkkojani voimistelutyylisesti tanssiessani.”