Poroerotuksesta baariin: lapsuusmuistoja

Perheelläni on poroja. Porojen ruokinta on aina ollut yksi työ muiden joukossa, johon koko perhe tavalla tai toisella osallistuu. Minulla on vieläkin tapana siellä käydessäni ”käydä poroissa” (eli käydä hoitamassa poroja), koska se on hauskaa. Saa ruokkia poroja, rupatella luontevasti töitä tehdessä isän ja nykyään pikkuveljen kanssa. Katsella poroja ja ehkä ajaa kelkkaa.

Poroaidassa on monia veräjiä, jotka pitää avata mentäessä aidasta toiseen. Niitä on hankala saada auki, koska ne ovat aika painavia. Mutta enemmän ongelmia aiheuttaa solmujen teko.

Meni nimittäin monta vuotta, että tein solmut aina väärin. Kyseessä on melkein tavallinen vetosolmu. Minä ja äitini (perheen naiset) teimme kuitenkin aina vääränlaisia solmuja: tavallisia vetosolmuja, jolloin veräjän seuraava avaaja joutui ottamaan hanskat pois kädestä ja avaamaan siis umpisolmuja.

Minua ei kuitenkaan neuvottu tekemään solmuja oikein, vaan minua vain sanottiin, että tein niitä väärin. Minulla on sellainen tuntu, että ihmisillä on selkeät reviirit ja kun mennään poroaidan sisään, saa naisena kuulla, että on miesten alueella eikä tiedä miten asiat kuuluu tehdä. Saa kuulla että tekee väärin asioita mutta kukaan ei sano tai neuvo miten asioita tehdään oikein. Sen sanominen, että tekee väärin, on lähinnä osoitus, että on väärässä paikassa tekemässä vääriä asioita.

Isovanhempieni sukupolvella työn alueen erottelu oli tiukempaa. Mummoni  sukupolvesta kokonaisuudessaan en tiedä, mutta mummollani ei ainakaan  ollut asiaa poroaitaan. Ukkini valvoi aitaa niin tarkasti omana  reviirinään. Minulla tai äidilläni ei tällaista estettä ollut. Meidän  perheessä isäni on aina tykännyt hyvää siitä, että koko perhe on osallistunut  porojen hoitoon.

Porokylässämme vuodenkierto säätelee elämää. Kylän miesten arki pyörii poronhoidon ympärillä ja samalla myös perheiden. Miehet ovat välillä pois päiviä poronhaussa ja hakuaikana miesten on lähdettävä töihin siltä istumalta kun joku vain ilmoittaa että poroja on nähty jossain päin kairaa. Asioita ei pahemmin pysty suunnittelemaan. Ennen poronhaku (poroja haetaan metsästä erotukseen) oli aikaa vievää, siihen meni viikkoja suksilla ja metsäkämpillä oltiin kauan. Vain miehet tekivät sitä ja kokkina on yleensä joku vanhempi mies. Nykyään siihen menee vain vähän aikaa moottorikelkkojen ja helikopterien avulla.

Poronhakuun ei osallistu käytännössä kuin miehet. Nuoremmasta ikäpolvesta tiedän yhden tytön joka on rupeamassa siihen ammattiin. Muuttuukohan tilanne? Vanhemmasta sukupolvesta luullakseni vain pari naista on osallistunut hakuhommiin. Heidän työpanostaan ei ole juuri arvostettu. Kuulopuheitten mukaan he ovat lähinnä olleet hidasteena muulle työporukalle (poronhaussa ajetaan päivät kelkalla tai mönkijällä poroja etsien, hakuhommat vaativat ainakin hyvää ajotaitoa ja hyvää maaston tuntemusta, nykyään on gps-laitteita, mutta aiemmin mentiin vain maamerkkien perusteella). En itse ihmettele, että poromiehinä ei juuri ole naisia ja olenpa kuullut, että näille naisille on annettu aika halventavia liikanimiä. Pohjosen peräkylissä ihmisillä on ylipäätään aika ronskeja liikanimiä, mutta mielestäni munaton-maija ei ole erityisen hauska nimi.

Poromiehet ovat siis edelleen pääosin miehiä (uskoakseni koko Lapissa), mutta poroerotuksiin ja vasanleikkoon lapset ja naisetkin osallistuvat. Toisissa perheissä tosin enemmän ja toisissa vähemmän. Ja työikäiset naiset harvemmin muutamia perheitä lukuun ottamatta (useimmat naiset ovat työaikaan jossain muissa töissä). Lapset sen sijaan lintsaavat mielellään koulusta päästäkseen erotuksiin ja vasanleikkoon haluavat yhtä lailla pienet tytöt kuin pienet pojatkin, sillä poronvasat on tosi söpöjä. Niitä on hauska ottaa kiinni ja kantaa merkittäväksi. Poron vasoja jaksavat kantaa lapsetkin, mutta erotuksessa poron vetäminen on raskasta (poroja vedetään sarvista esimerkiksi eläinlääkärin rokotusta varten) ja pääosin miesten hommaa, vaikka kyllä naisetkin jaksaa poroja vetää.

Nyt kun mietin, ketkä nuorista ovat jääneet kyläämme, niin aika harva, mutta pääasiassa  sinne jääneet ovat poikia. Lukuunottamatta itse asiassa vain tätä yhtä ikäistäni  tyttöä. Paikkakunnalla pääelinkeino on edelleen porotalous. Töihin saa mennä kauemmas jos ei ole lähihoitaja tai kaupan kassa (jos yksinkertaistetaan kuviota), eikä niitäkään montaa tarvita niin pienellä paikkakunnalla.

Kun  huomaa, että solmutkin tekee väärin, todellisuus voi tuntua vaikeasti  hallittavalta. Kyseessä on mitätön asia, mutta minulle se kertoo ehkä  siitä, että kotipaikkakunnallani naiset on jollain tavalla ulkopuolisia  yhteisön keskiöstä. Tämä on ainakin minun kokemukseni. Naisilla ei ole miesten tavoin selkeää yhteisöä, mitä poromiesten työyhteisö on.

Mietin  mistä kokemukseni johtuu. Kun ajattelen lapsuuttani  (päiväkoti-ikäisestä ylä-aste ikäiseen) niin pienempinä lapsina pojat ja  tytöt tekivät pitkälti samoja asioita. Monet kylän lapsista leikki  yhdessä lössissä. Leikimme sotaa (kotipaikkakunnallani on paljon sotien  merkkejä: juoksuhautoja, poteroita yms), kullankaivantaa ja sitten  piilosta, kymmentä tikkua laudalla, luistelimme, pelasimme  kaukalopalloja, hiihdimme, kävimme 4-H kerhossa, partiossa ja  osallistuimme perheidemme töihin: heinäntekoon, vasanmerkitykseen,  erotuksiin. Erot tyttöjen ja poikien välillä näissä edelle  mainitsemissani jutuissa näkyivät ehkä siinä, että tytöt kävivät  luistelemassa välillä keskenään ”taitoluistelua” ja useimmat  kaukalopallon pelaajista ja jalkapallon pelaajista olivat poikia. Itse  osallistuin molempiin ennen yläastetta. Perheen töiden suhteen pojat  ajoivat useimmiten enemmän kelkoilla kuin tytöt. Sekä pojat että tytöt osallistuivat perheen töihin ainakin  meidän perheessä.

Murrosikään asti lapset tekevät samoja asioita mutta ei enää sen jälkeen. Sitten tytöt eivät opi samoja taitoja kuin pojat. Tyttöjä ei opeta tekemään korvamerkkiä eivätkä tytöt harjaannu tunnistamaan sitä kaukaa. Tytöillä ei ole kelkanajotaitoa, ja pojilla on enemmän omia kelkkoja. Naiset osaavat ylipäätään huonommin liikkua metsissä. Vaikka mummuni tykkäsi marjastamisesta, hän kuitenkin pelkäsi liikkumista metsässä koska pelkäsi eksymistä.

Pojat viettivät viikonloppujaan ja vapaa-aikaa metsässä, kalastamassa ja oppivat  samalla pärjäämään erämaassa. Tytöt kävivät partiossa, mutta sitten se jotenkin päättyi lapsuuden loppuessa. Muistan kun vein vanhempieni pyynnöstä juuri ajokortin saaneena alle 15-vuotiaan pikkuveljeni kaverinsa kalastamaan 60 kilometrin päähän lähimmästä asutuksesta seudulle, jossa ei ollut kuuluvuutta kännyköille. Sinne minä jätin pikkuveljeni ja hänen kaverinsa erämaan armoille yöksi. Minua ei olisi koskaan päästetty pärjäämään omin avuin erämaahan ihmisten ulottumattomille. Minä myös pelkään karhuja. Kysyin joskus veljeltäni, eikö hän pelkää, ja hän sanoi että ennen pelkäsi paljonkin metsässä liikkuessaan, mutta ei enää koska hän oli jossain vaiheessa järkeillyt ettei pelkääminen ei kannata. Hän oli oppinut voittamaan pelkonsa. Minusta tyttöjä suojellaan paljon koska jotenkin ajatellaan että he ilman muuta tarvitsevat huolenpitoa.

Siinä missä pojat lähtivät viikonloppuisin kalastamaan lähitienoolle, tytöt lähtivät jopa parinsadan kilometrin päähän kaupunkiin ostamaan huulikiiltoa kauppakeskuksesta. Poikia velvoitettiin enemmän työntekoon kotona, tytöt olivat jotenkin toimettomampia, oli puutetta harrastuksistakin. Tekemisen ja samanhenkisen seuran puutteessa lähdettiin taajamiin, isompiin kaupunkeihin, jossa saattoi juopotella, angstata ja olla toimeton. Ehkä yrityksenä oli omaksua kaupunkilaistytön identiteettiä joka voi käydä shoppailemassa vaatteita ja istua kahviloissa.

Lopulta nämä tytöt muuttivat pois kotiseudultaan taajamiin, kaupunkeihin, sinne missä oli menoa ja meininkiä.

Miksiköhän maaseudun naiset tekemisineen eivät olleet esikuvina?

Muistan  tehneeni käsitöitä aina mummoni (isänäidin) ja tätieni kanssa, kun  olin lapsi. Oli hienoa, kun sai käyttää mummon sukkapuikkoja ja sai oman  lankakerän. Sitten sitä kollektiivisesti kilkuteltiin puikkoja samalla  kun katsottiin Kauniita ja Rohkeita telkkarista.

Käsityöt  olivatkin sitten ainut asia, jonka tekemiseen mummolassa sai  osallistua. Jos yritti auttaa tiskaamisessa, siivoamisessa, ruoan  laitossa tai leivonnassa niin voi sitä kauheutta – silloin hyppäsi  mummon reviirille. Ja vaikka mummo hyvin sopuisa ja ujo ihminen oli niin  ei siinä auttanut kun kuunnella ja istua kiltisti pöydässä odottamassa  tai lähteä ulos leikkimään.

Käsitöiden tekeminen on minulle lapsuudesta tuttu naisten yhteinen olemisen tapa.

*******

Minustakin tuntuu siltä, että edeltävä sukupolvi on ollut kova tekemään käsitöitä. Ihmettelin joskus ääneen tädilleni miten käsitöitä oikein oppii tekemään ja kysyin, miten hän oppi? Tätini vastasi että kun tuli ongelmallinen kohta eteen, saattoi kysyä neuvoa mummulta tai tädiltä (jotka asuivat samalla tilalla tai lähellä). Minulla ei ollut samanlaista tilannetta, sukulaiset asuivat kauempana ja sain opastusta käsitöiden tekemiseen vain koulussa, eikä se innostanut minua kovinkaan paljoa. Koulun käsityötuntien aikana ei myöskään oikeasti ehdi pahemmin harjaantumaan käsitöiden tekemiseen! Ehkäpä rakennemuutos maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta kaupunkimaiseksi on vienyt minulta hiukan pois yhteisiä arkikokemuksia suvun naisten kesken.

Kolmannella luokalla koulussa teimme puolet lukuvuodesta tekstiilikäsitöitä ja puolet vuodesta puukäsitöitä. Tykkäsin kovasti puukäsitöistä ja olisin halunnut paneutua siihen enemmän. Virallisesti siinä vaiheessa kai voisi päättää ottaako tekstiili- vai puukäsityöt ala-asteen loppuajaksi. Perheeni kuitenkin muutti juuri siinä vaiheessa ja vaihdoin koulua. Uudessa koulussani kaikki tytöt olivat tekstiilikäsitöissä ja kaikki pojat puukäsitöissä. Vanhassa koulussa vain yksi tyttö, paras kaverini, oli puukäsitöissä. Pidin häntä hurjan rohkeana, että hän uskalsi olla poikien kässässä. Minäkin olisin halunnut olla yhtä rohkea.

Jälkikäteen aikuisena mietin miksi ylipäätään piti olla erottelu tyttöjen käsitöihin, tekstiilityöhön ja poikien käsitöihin, puukäsitöihin. Emmekö me kaikki olisi voineet tehdä molemmanlaisia käsitöitä.

Vietin lapsuuteni duunarilähiössä: uuden karheat Arava-rivitalot ympäröivät lasten leikkikentän. Tässä sosiaalidemokraattisessa utopiassa vietin lapsuuteni iltapäivät ja illat: kaikilla oli samanlaiset kodit, leikin lapsilauman mukana hiekkalaatikolla, liukumäessä ja keinuissa. En muista että aikuisia olisi ollut valvomassa leikkejämme, mutta varmaankin jonkun vanhempi aina välillä katseli ikkunasta leikkikentälle. Minulla oli tunne että aina jonkun vanhempi on kotona, varmaan omanikin, mutta sillä ei ollut meille merkitystä uppoutuessamme täysin leikkeihimme. Meille valitettiin välillä että pidimme liikaa meteliä, kuuluu sisälle saakka. Myös vanhemmat pitivät joskus meteliä, liikaakin, sillä kuulimme riitelyt pihalle avoimista ovista ja ikkunoista. Myös lapsettomat aikuiset olivat osa elämäämme: tiesimme leikkikentän vieressä asuvan mummun joka mielellään antoi makeisia lapsille. Eräs lapseton pariskunta naapurustosta ihaili kovasti silmäripsiäni. Ehkä he olisivat halunneet samanlaisen tytön kuin minä. Vanhempi pariskunta piti myös meille vapaaehtoisesti ”pyhäkoulua” sunnuntaisin – en muista siitä juuri mitään (olimme alle kouluikäisiä) paitsi että heidän asunnossaan oli mielestäni vähän synkkää mutta olin iloinen värikkäistä tarroista jotka sain pyhäkouluvihkooni.

Luulen, että me lapset rakensimme olemassaolollamme paljon naapuruston välistä yhteisöllisyyttä. Aikuisten oli oltava arkisesti tekemissä keskenään meidän lasten välisten meininkien ja leikkien vuoksi.

Nyt aikuisena kun olen ulkona liikkeellä ja etsin ihmisiä (aivan kuin lapsena lähdin pihalle ja etsin kavereita) ihmettelen usein missä toiset naiset ovat. Ovatko he kotona?

Baarit tuntuvat miesten alueelta. Siellä ne istuvat katsomassa jalkapalloa ja juovat olutta. Menin joskus urheilutreenien jälkeen oluelle baariin ja halusin katsella vasta-alkanutta Iholla-sarjaa, joka on koostettu naisten kuvaamista videopäiväkirjoista. Pyysin baarimikkoa kääntämään televisiota kyseiselle kanavalle, josta ohjelmaa tulee. Baarimikon ilmeistä päätellen pyyntöni oli vähintäänkin erikoinen mutta sain pyytämääni palvelua. Hetken kuluttua baarimikko tuli pyytämään jos voisin siirtyä toisen television ääreen, sillä baariin saapunut miesseurue halusi katsella jalkapalloa minun valtaamastani televisiosta. Esitin hieman vastalauseita mutta tilanne oli minusta niin huvittava että annoin periksi. Sain toki jäädä katsomaan naistenohjelmaani pienemmästä telkkarista sivulla.

Tavallisesti kun menee baariin tai yökerhoihin, siellä soi mies-dj:den valitsema musiikki. Heterokontekstissa miehet tapaavat baareissa kavereitaan ja hoitavat toveruussuhteitaan ja tyttöystävät seuraavat yksinäisinä, omistettuina pehmeinä varjoina perässä. Ja sitten kun illan päätteeksi lähtee kotiin, aikuisena naisena jotenkin ”kuuluisi” pelätä ulkona kadulla liikkumista pimeässä.

 

Jonakin talvena kun yliopistolla käydessäni kaikki luennoitsijaproffat olivat miehiä, salonkikelpoiset poliittiset puheenvuorot tuntuivat tulevan miesten suusta, vastarintaisen aktivistikulttuurin ollessa maskuliinista ja vaihtoehtoisen katutaiteen ja populaarikulttuurin miesartistien täyttämää, alkoi tuntua siltä että julkinen tila on miesten kansoittamaa.

Tietysti fiilikseni johtui siitä missä päin julkista tilaa satuin itse liikkumaan. Julkisessa tilassa kauppakeskukset, kahvilat, tanssikoulut ja harrastajateatterit kuhisevat naisia.

Olin kerran Kierrätyskeskuksella penkomassa ilmaisia vaatteita. Kenkiä tutkiessani vanhempi nainen alkoi jututtaa minua ja neuvoi minulle hyvät kengät – hän sanoi isänsä olleen suutari joten hän erottaa mitkä kengät ovat hyvää tekoa ja mitkä eivät. Satuimme myös samaan aikaan kassalle maksamaan ostoksemme ja lähdimme kävelemään samaan suuntaan. Vanhempi nainen kertoi minulle elämästään: hän oli ollut töissä puhelinasentajana miesvaltaisella alalla, itse asiassa hän oli yleensä ainoa nainen työporukassa. Hän oli tiukasti sitä mieltä että sukupuolella ei ole väliä, että kuka hyvänsä osaa minkä työn vaan eikä se ole sukupuolijuttu. Hän kertoi että sai usein patistella miespuolisia työkavereitaan pois työvälinepakkiaan kantamasta sillä hän halusi kantaa sen itse. Nyt hän kertoi olevansa sairaseläkkeellä, kävelevänsä paljon päivisin ja syövän salaattia, yritti pudottaa painoaan. Vaikka jutellessamme muodostui mukava yhteys, hän tuntui minusta hyvin yksinäiseltä ihmiseltä. Minusta tuntui siltä, että hänelle ei ollut muodostunut työelämän aikana ystävyyssuhteita miespuolisten työkavereidensa kanssa.

Hänen yksinäisyytensä kosketti ja hämmensi minua, niin kuin kaikkien muidenkin naisten yksinäisyys.
Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s