Porokuljeskelu Toisissa tiloissa

Liikun koska muutkin liikkuvat. Astun samoihin jälkiin. Olen ulkoreunalla mutta tunnen toisten ruumiiden läheisyyden ja niiden liikkeiden rytmin. Minun ei tarvitse ajatella tai tuntea omaa rytmiäni, koska se on tokan rytmi.

Osallistumme kuuden tunnin mittaiseen ”porosafariin”, esitystaideryhmän Toisissa tiloissa  järjestämään tapahtumaan, jossa reilut kolmekymmentä ihmistä vaeltaa poroina kaupunkimaastossa. Emme puhu vaeltamisen aikana toisillemme, vain porojen varoitusääntely, ”ööh”, on sallittua viestintää. Meillä on eväinämme kuivamuonaa ja vesipullo, ja pyrimme liikkumaan ja aistimaan kuin porot. Järjestäjät kulkevat mukanamma ”porokoirina” varoitusliivit päällään ja huolehtivat turvallisuudestamme, mutta he eivät ohjaa kulkuamme.

Lähdemme liikkeelle hitaasti, levottomina liikettä tunnustellen. ”Porokoirien” mukana kilkattava kello toimii rauhoittavana kuuloaistimuksena ja helpottaa siirtymistä poroksi. Tunnen maaston jalkojen alla. Hiekka rahisee, sitten se vaihtuu pehmeäksi, kosteaksi ruohoksi. Ryhdymme kiipeämään kallioille, tarkennan askeltani. Askeleeni sujahtavat samoihin kohtiin kuin edellä kulkevallani, kuljemme jonossa, tunnen takana tulevan askeleet kannoillani. Minun ei tarvitse miettiä mihin astun, kuljen vain ylös.

Ylhäällä on miellyttävää, horisontti näkyy laajana. (En tiennytkään, että Helsingissä on korkeita kohtia joista näkee koko horistontin.) Hengitän, on raikasta.

Kävellessäni huomaan, että on ihaninta kävellä niillä kohdilla, joissa kallio on korkeimmillaan. Niissä kohdissa on aina eräänlainen pieni harjanne, jota pitkin voi kävellä. Harjanteita seuraamalla olen ketterä ja nopea. Samalla ajattelin vähän kyseistä kalliota ja sitä, miten sillä on oma rakenteensa ja logiikkansa. Vähän niin kuin olisin seurannut kalliota ja katsonut, mitä se haluaa minulle näyttää.

Menemme kerrostalopihojen poikki. Pari meistä hyppää aidan ylitse. Kerrostalon parvekkeelta kuuluu ärhäkkä ääni: ”Hei, sitä varten se aita on siinä ettei siitä kuljeta!”. ”Öh”. ”Öh”. Juoksuaskelia. Vaara? Lisää juoksuaskelia, varmuuden vuoksi. Parilla pinkaisulla olemme vaaran ulottumattomissa.

Muut ryhtyvät syömään, hamuan kuivaa ruokaa suuhuni, minulla alkaa tulla syödessä nälkä. Tokka rauhoittaa minut laiduntamisellaan. Joku torkahtaa paikallaan, se luo levollista tunnelmaa ja tunnen raukeuden tarttuvan minuun.  Ruoka maistuu aina aika samalta riippumatta siitä mitä se on. Ruoka ei ehkä ole hyvää samalla tavalla kuin yleensä, mutta pureskeleminen on tyydyttämpää kuin yleensä. Samoin veden juominen. Väsyttää ja pureskelen ruokaani antaumuksella melkein suu auki.

Uppoudun ajatuksiini: onko minulla menneisyyttä? Olenko ollut vaaleanruskehtava poronvasa, tunturille syntynyt, kaiken luonnon väriloiston kokenut? Ja sitten lopulta hiljalleen vieraantunut emästään, tullut osaksi tokkaa.

Meillä ei ole johtajaa. Tokan liike muodustuu meistä kaikista. Kuljemme jonoina ja rykelmässä. Tokkamme suunta tuntuu aina jotenkin järkevältä. Liikkuessa tunnustelen, olenko tokan etupäässä vai jäljessä, reunalla vai keskellä. Olen yksilönä suhteessa tokan muuttuvaan muotoon. Olen suhteessa nopeuteen ja hitauteen. Minun ei tarvitse huolehtia toisista tai mukana pysymisestä, olen levollinen koska tiedän seuraavani tokkaa. Samalla minusta tuntuu että levittäydyn laajalle, koko tokan alueelle. Saan jotenkin tietoa kuljettavasta maastosta koko tokan liikkuman alueelta. Sieltä mistä toiset kulkevat, voisin minäkin kulkea.  Muiden aistit ovat myös minun aistejani. Luotan heidän silmiinsä, kuulonsa, päästämiinsä varoääniin. Luotan siihen mihin he/ne askeltavat.

Naakka lentää kraakahtaen ylitse, orava kiertää puun ympäri ja katsoo meitä. Mitä ne sanovat?

Vaikeinta on nähdä kuin poro. Poro ei keskittäisi katsetta eteensä ja tarkkaisi silmillään mihin astuisi vaan poro näkisi koko ajan mitä ympäristössä tapahtuu. Olisi luotettava ruumiiseensa, että se tietäisi miten liikkua maastossa, että ruumiini näkisi maaston  ja mihin laitan jalkani. En katso porotovereitani silmiin enkä yritä kokea heitä yksilöllisesti. Katselen summittaisesti missä tokka on ja minkä muotoinen se on ja aistin kanssavaeltajieni läheisyyden takanani ja ympärilläni. Katselen siihen suuntaan päin johon olemme menossa ja yritän luottaa siihen että ruumiini osaa kulkea maastossa. Kunpa ruumiinjäseneni olisivat kuin pieniä silmiä, jotka näkisivät miten mukautuisivat maastoon.

Porona oli mukava olla. Olin mielestäni rohkea ja utelias poro, eikä minulla ollut sukupuoliroolia. Porona oleminen oli myös väsyttävää, koska aistit olivat hypersensitiiviset. Toisaalta hiljaisuus ja keskittyminen ympäristöön, tokkaan ja aistimuksiin vaiensi tavanomaisen introspektion äänen. Yritin käyttää hajuaistia, mutta mahdollisesti flunssan vuoksi tuntui, että piti vetää ilmaa sisään hyvin voimakkaasti ennen kuin alkoi hahmottaa mitään hajuja. Raikas ja kylmä ilma melkein teki kipeää, joten luovuin projektista ja keskityin näköön ja kuuloon. Siinäkin oli tarpeeksi. Nyt kun muistelen, niin muistoni porosafarin äänimaisemasta yhdistyy jotenkin tuohon kirpeään ilman raikkauteen. Ihan niin kuin hiljaisuuskin olisi ollut jotenkin liian kovalla.

Yhtenä päivänä tällä viikolla laitoin jalkaani samat kengät, jotka minulla oli porosafarilla. Olin matkalla puiston poikki töihin ja ajattelin poroilua. Kokeilin vähän, vieläkö tavoitin porona olemisen kokemuksen. Lakkasin keskittämästä katsettani ja yritin havainnoida koko näkökentän laajuudelta. Ohitseni käveli nainen lastenvaunujen kanssa, ja ihan hyvin olisin voinut sanoa ”öh”.

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Porokuljeskelu Toisissa tiloissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s