Lumberg, Kiba: Gipsy Comix. (Romanien arkielämää sekä kulttuurin sisältäpäin tarkasteleva että siihen kriittisesti suhtautuva, hersyvä ja kulmikas sarjakuva.)

Björklund, Marja: Kaksin – Rakkautta ilmassa.  (Hellyyttäviä parisuhdestrippejä erilaisista parisuhteista.)

Doucet, Julie: Jos olisin mies ja muita kertomuksia.

Roju: Täti jaksaa heilua.

König, Ralf: Roy & Al. (Homopariskunnan elämää homokoirineen.)

Hemmingsson, Nina: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt. (Ruotsalaisen sarjakuvatekijän rouheaa sarjakuvaa ahdistuksesta.)

Närhi, Kati: Saniaislehdon salaisuudet. (Sarjakuvaromaani synkeäntunnelmallisessa maailmassa elävän murrosikäisen tytön seikkailuja.)

Rojola, Johanna (toim.): Suffragettien City.

Kamagurka & Herr Seele: Cowboy Henk. (Absurdin koomisesti etenevä sarjakuva kärjistetystä macho/supersankari-tyyppisestä sarjakuvahahmosta.)

Schrauwen, Olivier: Mies joka antoi partansa kasvaa; Poika kulta. (Upeasti kuvitettua mieheyttä käsittelevää sarjakuvaa.)

Mikko Ketola & Anssi Rauhala: Professori Anni Isotalon tutkimuksia.

Delisle, Guy: Pjongjang.   (Sarjakuvareportaasi Pohjois-Koreasta.)

Bechdel, Alison: Dykes to Watch out for, suomeksi Lepakkoelämää /Lepakkoelämää II/ Lepakkoelämää III. (Poliittista komediaa, saippuasarjamaisia sarjakuvastrippeja lesboskenen elämästä.)

Bechdel, Alison: Hautuukoti. (Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani lapsuudesta ja isästä.)

Tatsumi, Yoshihiro: The Push man and other stories.

Satrapi, Marjane: Embroideries, suomeksi Pistoja. (Naisten teehetkien puheita Iranissa.)

Takalo, Tiitu: Jää; Kehä; Tuuli ja myrsky; Nurin.

Irtoparta. (Tiitu Takalon toimittama eri tekijöiden sarjakuvapienjulkaisu.)

Laitinen, Reetta: Kanelianainen.

Cloves, Daniel: Ghost World. (Kahden teini-ikäisen tytön sarkastiseen maailmaan perustuva sarjakuvaromaani.)

Georges, Nicole: Invincible Summer. (Yhdysvaltaisen independent-julkaisuaktiivin kokoomazine. Oma blogi täällä.)

Morvant & Buchet: Sillage 3 – Hammasrattaat. (Ranskalainen toimintasarjakuva jossa nainen actionsankarina.)

Mielenkiintoisten sarjakuvien pariin pääsee sekä erinomaisessa kaupunginkirjastossamme (erityisesti Tikkurilan kirjaston sarjakuvaosasto on legendaarinen) sekä Sarjakuvakeskuksessa Arabiassa. Taidesarjakuvaa on myynnissä Sarjakuvakeskuksen lisäksi Kiasman kaupassa sekä Napa Galleriassa Eerikinkadulla.

Videoklipissä Sunaura Taylor kertoo että fyysinen pääsy paikkoihin on myös sosiaalista pääsyä, joka puolestaan on hyväksytyksi tulemista. Sunaura Taylor jatkaa, että vammaisuus (disability) on vammaisten kohtaamaa sosiaalista repressiota, siis yhteisön aiheuttamaa kyvyttömyyden tuottamista. – Kaikkihan me kuitenkin olemme toisistamme riippuvaisia.

Katja Raunio selventää tilan sosiaalisen rakentumisen käsitettä:  tila ohjaa jollakin tietyllä tapaa tilan käyttäjiä ja käyttäjät voivat myös muuttaa tilaa. Toimivana ja esteettömänä tilana pidetään sellaista, jossa voi toimia toisista riippumatta, apua tarvitsematta. Mutta onko tavoitteena sitten se, ettei tarvitse turvautua toisen ihmisten apuun? Minkälainen sosiaalisen tila muodostuisi siitä, jos avuntarve olisi ilmeistä? Auttamisesta muodostuisi minun ja sinun yhteistä olemista.

Kaupunkitilassa on aina paljon tuntemattomia ihmisiä, joita kohtaa arkisesti. Minkälaisia voisivat olla huolenpidon sosiaaliset tilat kaupunkitilassa? Mitä on sallittua pyytää toisilta? Miten toiset tajuaisivat auttaa? Tai miten lähelle voi päästää tuntemattoman?

Erilaiset sovitut, leikkisät tavat voivat päästää ihmisiä lähelle toisiaan ja tekemään yhdessä jotain. Joukko entuudestaan tuntemattomia ihmisiä harjoitteli etukäteen ja toteutti Bollywood-henkisen flash mobin Kampin kauppakeskuksessa keskiviikkona 11.1.2012. Huviksi ja iloksi tehty ilmeisen epäpoliittinen flash mob muutti Kauppakeskuksen hyörinän ja ihmisjoukon totunnaisen virtauksen (eli kinesteettiset kentät) toiseksi tilaksi.

Kauppakeskuksen lämpimässä ei pahemmin näy romanikerjäläisiä. En epäile, etteikö heitä häädettäisi sieltä saman tien pois jos kerjäisivät sisällä. Suora avunpyyntö ei näytä sopivan kauppakeskustyyppiseen kaupunkitilaamme, vaan apua toimeentuloon ja köyhyyteen, on haettava näkymättömästi, byrokratian avulla.

Tosiseikkana on myönnettävä, että meillä kaikilla on ainutlaatuiset ruumiimme ja ruumiillisuutemme. Mille ruumiille annetaan tilaa tulla ilmaistuksi tai näkyväksi? Examined life -videoklipissä Butler väittää  että idea kykenevästä, itseriittoisesta ruumiista ”normaalina” on väärä, valheellinen. Lisää teoreettisempaa blogipohdintaa vammaisidentiteetistä ja kykenevästä ruumiista löytyy täältä.

Liikun koska muutkin liikkuvat. Astun samoihin jälkiin. Olen ulkoreunalla mutta tunnen toisten ruumiiden läheisyyden ja niiden liikkeiden rytmin. Minun ei tarvitse ajatella tai tuntea omaa rytmiäni, koska se on tokan rytmi.

Osallistumme kuuden tunnin mittaiseen ”porosafariin”, esitystaideryhmän Toisissa tiloissa  järjestämään tapahtumaan, jossa reilut kolmekymmentä ihmistä vaeltaa poroina kaupunkimaastossa. Emme puhu vaeltamisen aikana toisillemme, vain porojen varoitusääntely, ”ööh”, on sallittua viestintää. Meillä on eväinämme kuivamuonaa ja vesipullo, ja pyrimme liikkumaan ja aistimaan kuin porot. Järjestäjät kulkevat mukanamma ”porokoirina” varoitusliivit päällään ja huolehtivat turvallisuudestamme, mutta he eivät ohjaa kulkuamme.

Lähdemme liikkeelle hitaasti, levottomina liikettä tunnustellen. ”Porokoirien” mukana kilkattava kello toimii rauhoittavana kuuloaistimuksena ja helpottaa siirtymistä poroksi. Tunnen maaston jalkojen alla. Hiekka rahisee, sitten se vaihtuu pehmeäksi, kosteaksi ruohoksi. Ryhdymme kiipeämään kallioille, tarkennan askeltani. Askeleeni sujahtavat samoihin kohtiin kuin edellä kulkevallani, kuljemme jonossa, tunnen takana tulevan askeleet kannoillani. Minun ei tarvitse miettiä mihin astun, kuljen vain ylös.

Ylhäällä on miellyttävää, horisontti näkyy laajana. (En tiennytkään, että Helsingissä on korkeita kohtia joista näkee koko horistontin.) Hengitän, on raikasta.

Kävellessäni huomaan, että on ihaninta kävellä niillä kohdilla, joissa kallio on korkeimmillaan. Niissä kohdissa on aina eräänlainen pieni harjanne, jota pitkin voi kävellä. Harjanteita seuraamalla olen ketterä ja nopea. Samalla ajattelin vähän kyseistä kalliota ja sitä, miten sillä on oma rakenteensa ja logiikkansa. Vähän niin kuin olisin seurannut kalliota ja katsonut, mitä se haluaa minulle näyttää.

Menemme kerrostalopihojen poikki. Pari meistä hyppää aidan ylitse. Kerrostalon parvekkeelta kuuluu ärhäkkä ääni: ”Hei, sitä varten se aita on siinä ettei siitä kuljeta!”. ”Öh”. ”Öh”. Juoksuaskelia. Vaara? Lisää juoksuaskelia, varmuuden vuoksi. Parilla pinkaisulla olemme vaaran ulottumattomissa.

Muut ryhtyvät syömään, hamuan kuivaa ruokaa suuhuni, minulla alkaa tulla syödessä nälkä. Tokka rauhoittaa minut laiduntamisellaan. Joku torkahtaa paikallaan, se luo levollista tunnelmaa ja tunnen raukeuden tarttuvan minuun.  Ruoka maistuu aina aika samalta riippumatta siitä mitä se on. Ruoka ei ehkä ole hyvää samalla tavalla kuin yleensä, mutta pureskeleminen on tyydyttämpää kuin yleensä. Samoin veden juominen. Väsyttää ja pureskelen ruokaani antaumuksella melkein suu auki.

Uppoudun ajatuksiini: onko minulla menneisyyttä? Olenko ollut vaaleanruskehtava poronvasa, tunturille syntynyt, kaiken luonnon väriloiston kokenut? Ja sitten lopulta hiljalleen vieraantunut emästään, tullut osaksi tokkaa.

Meillä ei ole johtajaa. Tokan liike muodustuu meistä kaikista. Kuljemme jonoina ja rykelmässä. Tokkamme suunta tuntuu aina jotenkin järkevältä. Liikkuessa tunnustelen, olenko tokan etupäässä vai jäljessä, reunalla vai keskellä. Olen yksilönä suhteessa tokan muuttuvaan muotoon. Olen suhteessa nopeuteen ja hitauteen. Minun ei tarvitse huolehtia toisista tai mukana pysymisestä, olen levollinen koska tiedän seuraavani tokkaa. Samalla minusta tuntuu että levittäydyn laajalle, koko tokan alueelle. Saan jotenkin tietoa kuljettavasta maastosta koko tokan liikkuman alueelta. Sieltä mistä toiset kulkevat, voisin minäkin kulkea.  Muiden aistit ovat myös minun aistejani. Luotan heidän silmiinsä, kuulonsa, päästämiinsä varoääniin. Luotan siihen mihin he/ne askeltavat.

Naakka lentää kraakahtaen ylitse, orava kiertää puun ympäri ja katsoo meitä. Mitä ne sanovat?

Vaikeinta on nähdä kuin poro. Poro ei keskittäisi katsetta eteensä ja tarkkaisi silmillään mihin astuisi vaan poro näkisi koko ajan mitä ympäristössä tapahtuu. Olisi luotettava ruumiiseensa, että se tietäisi miten liikkua maastossa, että ruumiini näkisi maaston  ja mihin laitan jalkani. En katso porotovereitani silmiin enkä yritä kokea heitä yksilöllisesti. Katselen summittaisesti missä tokka on ja minkä muotoinen se on ja aistin kanssavaeltajieni läheisyyden takanani ja ympärilläni. Katselen siihen suuntaan päin johon olemme menossa ja yritän luottaa siihen että ruumiini osaa kulkea maastossa. Kunpa ruumiinjäseneni olisivat kuin pieniä silmiä, jotka näkisivät miten mukautuisivat maastoon.

Porona oli mukava olla. Olin mielestäni rohkea ja utelias poro, eikä minulla ollut sukupuoliroolia. Porona oleminen oli myös väsyttävää, koska aistit olivat hypersensitiiviset. Toisaalta hiljaisuus ja keskittyminen ympäristöön, tokkaan ja aistimuksiin vaiensi tavanomaisen introspektion äänen. Yritin käyttää hajuaistia, mutta mahdollisesti flunssan vuoksi tuntui, että piti vetää ilmaa sisään hyvin voimakkaasti ennen kuin alkoi hahmottaa mitään hajuja. Raikas ja kylmä ilma melkein teki kipeää, joten luovuin projektista ja keskityin näköön ja kuuloon. Siinäkin oli tarpeeksi. Nyt kun muistelen, niin muistoni porosafarin äänimaisemasta yhdistyy jotenkin tuohon kirpeään ilman raikkauteen. Ihan niin kuin hiljaisuuskin olisi ollut jotenkin liian kovalla.

Yhtenä päivänä tällä viikolla laitoin jalkaani samat kengät, jotka minulla oli porosafarilla. Olin matkalla puiston poikki töihin ja ajattelin poroilua. Kokeilin vähän, vieläkö tavoitin porona olemisen kokemuksen. Lakkasin keskittämästä katsettani ja yritin havainnoida koko näkökentän laajuudelta. Ohitseni käveli nainen lastenvaunujen kanssa, ja ihan hyvin olisin voinut sanoa “öh”.

Calvinon kirja koostuu kaupunkien kuvauksista, joita Marco Polo -niminen kertoja kuvailee Kublai-kaanille. Kaupungeilla on usein kolmitavuinen naisen nimi, vähän niin kuin purjeveneillä. Marco Polo ei kuvaa matkantekoa kaupunkeihin, vaan muunnelmia kaupunkien rakennusperiaatteista lukijaa puhuttelemalla.

Kaupunkikuvailukatkelmien välillä kursivoidut välitekstit koostuvat Kublai-kaanin ja Marco Polon keskinäisistä keskusteluista. Marco Pololla ja Kublai-kaanilla ei ole yhteistä kieltä vaikka he käyvät monisyisiä keskusteluja yksi yhteen ajatellen: he kuvittelevat toistensa kysymykset ja vastaukset. Marco Polo esittää kertomuksensa Kublai-kaanille milloin näytellen, milloin shakkinappuloilla.

”…Marco Polo oli vasta tullut eikä ollenkaan tuntenut Idän kieliä, eikä voinut ilmaista itseään muutoin kuin vetämällä matkalaukustaan esineitä: rumpuja, suolattuja kaloja, pahkasian hampaita ja osoittamalla niitä elein, hypyin, huutamalla ihastuneena tai kauhistuneena tai jäljittelemällä sakaalin haukuntaa, pöllön huutoa.
Kertomuksen eri osien yhteydet eivät aina olleet hallitsijalle selviä, esineet saattoivat tarkoittaa erilaisia asioita: nuolia täynnä oleva viini osoitti milloin sodan lähestymistä, milloin runsasta riistaa tai asekauppaa, tiimalasi saattoi merkitä aikaa joka kuluu tai on kulunut tai hiekkaa tai pajaa jossa valmistetaan tiimalaseja.” (s.41)

Marco Polon kertomat kaupungit ovat mielikuvituksekkaita, abstrakteja muunnelmia toisistaan. Kenties jokaisessa on pieni pala Venetsiaa. Tarinoissa kaupungeista ei kerrota matkustamisesta kaupunkiin, ihmisten kohtaamisesta eikä kaupungin aistimisesta. Kaupungit ovat semanttista leikittelyä.

”Kublai-kaani oli huomannut että Marco Polon kaupungit muistuttivat toisiaan aivan kuin siirtyminen yhdestä toiseen ei olisi vaatinut matkaa vaan elementtien vaihdon.” (s.45)

Kirjan sisäistekijä vastaa sekä lukijalle että Kublai-kaanille:
”Sinä moitit minua siitä, että jokainen kertomukseni vie sinut keskelle jotakin kaupunkia enkä puhu sinulle tilasta joka on kahden kaupungin välissä: ympäröikö sitä meri, ruispellot, lehtikuusimetsä, suot. Minä vastaan sinulle kertomuksella.”( s.154)

Viemme Tornin näköalatasanteella tilaa. Joku mies istuu ikkunasyvänteellä, selvästi kuuntelee vierestä väittelyämme mutta emme anna hänen häiritä meitä. Turisteja tulee katsomaan kaupunkia ylhäältä. Olemme levittäytyneet lattialle, pehmeälle matolle, joka tuntuu ruoholta.

Mekin katselemme ulos ikkunoista alapuolella levittäytyvää oudonnäköistä Helsinkiä. Tutut paikat ovatkin muuntuneet erilaisten ja näköisten talojen sekamelskaksi: kestää kotvan hahmottaa näkymää, löytää vieraan tuntuisesta maisemasta tuttuja tiloja. Ylhäältä näkyi myös jotakin uutta, mitä ei tule ajatelleeksi osana kaupunkitilaa: katot. Mitä jos niillä olisi puita tai perunamaita? Riippuvia puutarhoja… Tai kasvillisuutta seinämillä?

Kaukaa etelässä näkyy  avoin meri, lännessä metsää. Kaupunki rajautuu. Itään päin katseltaessa metsän ja kallioiden seasta pilkistää korkeita kerrostaloja, Vuosaaren Cirrus-torni ja valtavat nosturit.

Turistina vieraassa kaupungissa näkymät korkealta ovat ihania ja ihastuttavia. Oman tutun kaupungin näkeminen ylhäältä sen sijaan herättää ihmetystä, hämmästystä ja ristiriitaisia tunteita. Eletty ja koettu kaupunkitila kummittelee mielessä katsellessa samaa tilaa ylhäältä päin.

Calvinon kirjassa kaupungit tuntuvat olevan miesten kaupunkeja:
”useat eri maista tulleet miehet näkivät samanlaisen unen, he näkivät takaapäin pitkätukkaisen tuntemattoman naisen juoksevan yöllä alasti tuntemattomassa kaupungissa. He kiersivät ja kiersivät ja jokainen kadotti hänet näköpiiristään. Unen jälkeen he lähtivät etsimään tuota kaupunkia; sitä he eivät löytäneet mutta he löysivät toisensa; he päättivät rakentaa sellaisen kaupungin kuin unessa. Kadut järjestettiin jokaisen takaa-ajoreitin mukaisesti, paikkaan missä kukin oli kadottanut karkulaisen jäljet, rakennettiin aukiot ja muurit sillä tavoin ettei nainen voisi enää paeta.” (s.47)

Kaupungin kohina kantautuu vaimeana ylös. Tuntuu kuin olisi toisessa kaupunkitodellisuudessa – ei kadulla reagoimassa liikennevaloihin ja toisiin kadunkulkijoihin, vaan jossain muualla. Muistelemme paikkoja joissa olemme olleet, menneitä valtauksia, haaveilemme uusista seikkailukohteista, unelmoimme toisenlaisesta kaupungista.

[Marco Polo (15.9.1254–8.1.1324) jouduttuaan vangiksi genovalaisten ja venetsialaisten välillä käydyn meritaistelun yhteydessä saneli vankilassa kirjan, joka kertoo hänen, hänen isänsä ja setänsä matkasta Kublai-kaanin hoviin Kiinaan vuosina 1271–1295. Kirja tunnettiin sittemin nimellä Il Millione ja se on suomennettu nimellä Marco Polon matkat.]

Tässä hieman tietoa päivän ohjelmasta. Olemme Uudella ylioppilastalolla (Mannerheimintie 5). Kupoli sijaitsee Uuden ylioppilastalon b-rapun ylimmässä kerroksessa ja Mannerheim-sali a-rapun ylimmässä kerroksessa. Tilat eivät valitettavasti ole esteettömiä. Jos tarvitset esteetöntä kulkua, ota meihin yhteyttä.

Dj-työpajaa varten kannattaa varata omaa musaa mukaan ja valokuvauskuljeskeluun osallistujat, muistakaa ottaa kamera mukaan! Feministisen itsepuolustuksen työpajan toteutuminen on valitettavasti epävarmaa.

Omia juomia ja eväitä saa ottaa mukaan, mutta virvokkeita on myös tarjolla! Tarjolla on myös vegaanista ruokaa edullisesti kolehtimaksuperiaattella.

Kupolissa

klo 12 aloitus
Klo 12.30 alustus zine-kulttuurista (Aikku Meura)
klo 12.45 alustus ja keskustelu tutkimuksen ja aktivismin yhdistämisestä (Niina
Vuolajärvi ja Solja Kovero)
klo 13.45 tarratyöpajan esittely

klo 14-14.45 ruokailu

Kupolissa

klo 14.45 Perun La Casa de Panchita -projektin esittely (Venla Rainio ja Johanna Lohikivi)
klo 16 Oma kartta -työpaja (Solja Kovero)
- omiin kokemuksiin pohjautuvaa omien karttojen askartelua ja tilakokemusten feminististä pohdintaa
klo 17.30 DJ-työpaja (Niko Hallikainen)
- mahdollisuus tehdä oma dj-setti omista musiikkivalinnoista

Mannerheim-salissa
klo 15- 15.30 Dérivè/valokuvakuljeskelun lähtökokoontuminen (Jaakko Rissanen ja Otto
Pietinen)
- kuljeskelu kaupunkitilassa: kaksi ryhmää, toinen liikkuu kameroiden kanssa toinen ilman kameroita
klo 17 kuljeskelun purku ja valokuvakoosteen tekeminen

klo 18 ruokailu

klo 18.45 loppukeskustelu: feministinen toiminta ennen ja nyt – toiminnan ja kokemusten kartoitusta, päivän kokemusten purkamista

ilta:
ruokaa, hengailua ja virvokkeita, tarratyöpaja, dj-työpajan antimia

Kaupungilla maalaaminen on meille uusi kokemus. On hauskaa keskittyä työntekoon ja unohtaa itsensä. Jotkut meistä ovat vähissä kesävaatteissa – joskus kadulla kulkiessa saa huutelua peräänsä, mutta porukalla töitä tehdessä ei. Sen sijaan monet pysähtyvät kohdallamme, kysyvät maalausprojektistamme ja kertovat omia kesäkuulumisiaan. Maalaamme melko rauhallisena pitämällämme paikalla, mutta päivän aikana tulee tajuttua miten valtavan paljon ihmisiä silti vaeltaa ohitsemme. Kylläpä Helsingissä on kesäaikaan ihmisiä!

Joskus kaupungilla kulkiessa on vähän ahdistunut olo: pitäisi ehtiä käymään monessa paikassa hoitamassa asioita, joskus tuntuu siltä että on pukenut väärät vaatteet ylleen, joskus nälkä pääsee yllättämään mutta ei ole oikein rahaa käydä missään. Maalaamisen jälkeen kävelemme kadulla maaliroiskeissa ja hiukset hapsottaen. Käyntimme on remuluisen maleksivaa, olemme tyytyväisiä aikaansaannokseemme.

Onneksi ryhdyimme työhön kollektiivina! Yksin tämä olisi tuntunut liian suurelta ja suuruudenhullulta, yhdessä isokin työ saadaan tehtyä ja toteutus monipuolistuu. Aluksi teimme tekstin yhdessä sähköisellä kirjoitusalustalla (tällaisia on esim. kirjoitusalusta.fi, typewith.me ja piratepad.net). Kollektiivinen alitajunta taisi päästä valloilleen, tuskin kukaan meistä yksin olisi tehnyt vastaavaa tekstiä. Itse teoksen tekeminen kävi yhdessä, vastaantulleisiin ongelmiin löytyi aina jollakulla ratkaisu. Tekijöitä myös tipahteli paikalle eriaikaisesti ja jotkut tulivat vain tervehtimään.

Saimme ilahtuneita ja kiinnostuneita kommentoijia seuraamaan työtämme. Joku taisi tosin ärähtää nuorison rappiollisuudesta.

Maalaamisen jälkeen menimme levähtämään jäätelön, limsan ynnä siiderin kera Töölönlahden rannalle. Ryhdyimme miettimään tekemäämme tekstiä: ”haluan pitää 100 välivuotta…”. Aika monta vuotta! Joku meistä ei usko, että laiskottelulla voi luoda toisenlaista yhteiskuntaa. Toisen mielestä laiskottelu on mahdotonta, ihmiset tekevät aina jotain ja kaikki inhimillinen kanssakäyminen päätyy kapitalistisessa yhteiskunnassa pääoman voitoksi. Yhden mielestä laiskottelu on affirmoivaa, hyvää oloa tuottavaa, ei toiminnallisesti aktiivista mutta fiilistelyssä aktiivista. Päädymme puhumaan tapahtuuko laiskottelu yhdessä vai yksin. Joku väittää ettei pystyi laiskoittelemaan yksinään vaan saa tehtyä sitä vain yhdessä. Jonkun mielestä elämässä on paljonkin laiskottelunomaisia hetkiä, tapahtumista jolla ei ole erityistä tarkoitusta, ajalehtimista, puistossa istuskelua kavereiden kanssa, kuulumisten vaihtamista.

Ainakin lähtökohtana ”haluan pitää 100 välivuotta” laittaa mielikuvituksen liikkeelle: mitä oikeasti haluaisin tehdä?

Käynnistimme kehollisen opintopiirin luodaksemme tilaa itsellemme ruumiillisina olioina. Opintopiirillämme ei ole yhtä vetäjää, vaan suunnittelemme, teemme ja keskustelemme yhdessä. Opintopiirin keskiössä on ruumiillisen kokemuksen tarkastelu, ja siihen syventyminen toiminnan ja keskustelun keinoin.

Jos on oppinut jonkin kehollisen tekniikan tai saanut jonkun kokemuksellisen oivalluksen, opintopiirissä on tilaisuus jakaa se muille. Se voi olla liikettä, leikkiä, tanssia, painia,  kontakti-improa, äänenkäyttöä, mitä vaan. Ruumiilliset harjoitteet herättävät meissä muistoja ja mielikuvia, ja toiminnan ja keskustelun avulla opintopiirissä tutkaillaan ruumiista tehtyjä tulkintoja. Piirissä on tilaa kyseenalaistaa liikunnan normeja ja ruumiin kuria ja siten luoda tilaa omalle kokemukselle, omille tarpeille ja niistä lähteville tavoille hahmottaa maailmaa.

Onko kehon lupa olla väsynyt, jännittynyt, veltto, kyvytön tai ruma? Saako se olla rento? Saako siitä ahdistua?

Tarkoituksena on että ruumiilliseen opintopiiriin voi tulla sellaisessa olotilassa kuin on, väsyneenä tai levänneenä. Ruumiillista opintopiiriä varten ei tarvitse pingottaa.

Olemme aloittaneet tapaamiskerrat kuulumiskierroksella, jossa voi halunsa mukaan kertoa sen hetken fiiliksistään, millainen olo on ja mitä päässä pyörii. Sen jälkeen olemme jatkaneet harjoitteilla, joiden ei tarvitse ole mitenkään erikoisia. Esimerkiksi yksi harjoite voi olla, että käperrytään mahdollisimman pieneksi ja tunnustellaan, miltä tuntuu olla  mahdollisimman pieni tässä tilassa? Entä mahdollisimman suuri? Kuinka pitkälle sormeni ja varpaani ulottuvat? Harjoitteet ovat aina synnyttäneet vapaata, reflektoivaa keskustelua: esimerkiksi voisinko ottaa tällaisen asennon julkisessa tilassa?

Seuraava tapaamiskerta on perjantaina 4.2. klo 16.15 Kupolissa (Mannerheimintie 5 B, 7. kerros). Tervetuloa!

Nyt zineen toivotaan vielä esittelyjä feministisestä ja queerpoliittisesta toiminnasta ja toimintaryhmistä. Jos olet mukana jossakin feministisessä ja/tai queer-toimintaryhmässä, toivomme, että voisit kirjoittaa ryhmäsi toiminnasta vapaamuotoisen esittelyn ja lähettää sen sähköpostiin vuokko.viljanen@helsinki.fi 19. joulukuuta mennessä.

Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksesta (YTHS 2008) käy ilmi, että viidennes opiskelijoista arvioi nukkuvansa harvoin tai tuskin koskaan riittävästi ja joka kymmenes opiskelija koki päivittäistä väsymystä. Myös jatkuvan ylirasituksen kokeminen, itsensä kokeminen onnettomaksi ja masentuneeksi, vaikeus keskittyä tehtäviin sekä valvominen huolien takia olivat opiskelijoiden keskuudessa yleisiä.

Opiskelijan prekaari arki on jatkuvaa kamppailua erilaisten ongelmien kanssa: Milloin ehdin nukkumaan, kun on kirjoitettava yötä päivää, jotta saan seminaarityöni valmiiksi ajoissa? Missä voin nukkua, kun en ehdi ennen yövuoron alkua kotiinkaan? Mitä teen, kun tällä viikolla on kolme tenttiä ja kaikki kirjat vielä lukematta työkiireiden vuoksi? Missä säilytän tavaroitani, kun kaikki säilytyslokerolliset paikat menevät kiinni klo 20?

“Useimmiten uni saa yliotteen tylsällä luennolla: luennoitsijan monotonisen äänen tuudittamana torkahdan pöydän ääressä, mutta toisinaan olen myös aivan suunnitelmallisesti pannut maate luentosalin penkille. Makuuasennossa on muutenkin mukavampi kuunnella, jos ei nukuta. Luentosalien kiinteät penkkirivit ovat käsittämättömän epämukavia istumiseen.”

Onko opiskelijan ainoa vaihtoehto siis simahtaa luennolle, vai löytyykö tilaa levolle? Tästä on otettava selvää, joten lähdimme kuljeskelemaan yliopistolle lepopaikkoja etsien.

Lepoasentoon!

Nisäkkäille on luontaista hakeutua hereillä ollessaankin aina silloin tällöin makuuasentoon. Ajattelepa vaikka kissoja ja koiria. Lapsetkin tämän vielä tekevät, mutta jo koululaisilta turhanaikainen venkoilu karsitaan pois: koulussa ja aikuisten maailmassa työskennellään pystyasennossa. Piste. Kuitenkin keho tarvitsee hetkittäisiä irtautumisia ja liikettä: on saatava tuntea painovoima myös muualla kuin ristiselässä, nähtävä horisontti ja paikannettava kehonsa tilassa.

Miksi nukkuva ihminen koetaan jonkinlaisena häiriönä, paikasta ja tilanteesta riippumatta? Rautatieasemilla, jopa lentokentillä nukkumiseen tai ylipäänsä makuuasennossa olemiseen suhtaudutaan äärimmäisen nihkeästi. Nukkuva henkilöhän muodostaa pienimmän mahdollisen uhkan ympäristölleen! Silti vahtimestareiden ja vartijoiden tehtävänä on huolehtia, ettei heidän valvonta-alueellaan nukuta.

“Vartija herätti minut opiskelijatilan sohvalta ja sanoi, että kaikki, jotka täällä yrittävät nukkua, tullaan häätämään!”

Vartijoiden käytössä voidaan tietenkin vedota ”nukkujan omaan turvallisuuteen” tai muihin vastaaviin argumentteihin, mutta lähinnä kyse tuntuu silti olevan julkisen tilan siisteydestä, johon ei tämäntyyppinen poikkeuksellinen käytös sovi. Vartijoidenhan tulisi, sen sijaan että ajavat nukkuvia ihmisiä pois, mieluummin valvoa, että opiskelijat saavat levätä rauhassa kenenkään häiritsemättä.

Miksi nukkuminen ja lepääminen sitten ovat poikkeuksellista käytöstä? Miksi makuuasento on tabu? Nukkuessaan ihminen sulkeutuu omaan, uniseen maailmaansa. Hän on fyysisesti läsnä tilassa, mutta unessa hän ei kykene havainnoimaan ympäristönsä tapahtumia. Makuuasennossa hän asettuu alttiiksi vaaroille, hän on haavoittuvainen. Makuulla hän on altis myös läheisyydelle ja lähestymiselle… seksille?

“Portaikkojen alta löytyy mahtavia paikkoja: täällä on hiljaista, hämärää ja turvallista jopa kahden ihmisen nukkua. – Onkohan täällä harrastettu seksiä? – On. – No mut sehän on vaan kivaa.”

Siinäkö se tabu? Kuulimme huhua, että yliopistomme hiljainen huone olisi jokunen vuosi sitten suljettu seksin vuoksi. Tampereen yliopistollakin on samansuuntaisia kokemuksia ja suunniteltu pussauskoppien perustamista läheisyyttä varten.

Paradoksaalisesti “huomioasteikon” molemmat ääripäät asettavat samoja ongelmia: ihminen, jolla on ADHD, ei pysty keskittymään eikä kiinnittämään huomiotaan riittävän pitkäksi aikaa, joten häntä on kontrolloitava hidastamalla, jotta hänen huomiokykynsä jälleen palautuisi normaaliin vaihteluväliin. Toisessa ääripäässä nukkuva ihminen taas keskittyy liikaa ja irtautuu maailmasta. Hän ei huomaa mitään. Häntä on siis kontrolloitava nopeuttamalla, hänet on palautettava huomiotalouden piiriin.

Määrittelemättömiä joutilaisuuden tiloja ei ole. Opiskelijatiloissakin on tarkkaan kontrolloitu, mitä saa tehdä ja mitä ei. Millaisia normeja lepäämisellekin on yliopistolla asetettu? Ja ennen kaikkea, miksi lepäämistäkin pitää kontrolloida?

Ehkä nukkumisen kontrollointi todistaa julkisen tilan muuttuneesta funktiosta. Se ei ole merkitsemätöntä tai hahmotonta tilaa, jota voitaisiin käyttää yhteisillä ja arvaamattomilla tavoilla, vaan jo valmiiksi talouden ja kulutuksen käyttöön osoitettua tilaa. Julkisessa tilassa olemisen hinta on se, että sitoutuu luovuttamaan huomiotaan. Tästä kieltäytyvä ihminen on hyödytön ja tuottamaton, joten hänen käytökseensä puututaan.

Puuttuvat joutilaisuuden tilat

Joissain yliopiston tiloissa on erikseen erotettu ns. ”opiskelijoiden tila”, joka esim. Aleksandriassa on eräänlainen kellariloukko: katon rajassa olevista pienistä ikkunoista paistaa päivän valo vain nimeksi, mutta tilan kaksi sohvaa kyllä houkuttelevat lepäilemään. Löytyypä hyllystä myös lueskeltavaa ja tilassa on mahdollista keittää kahvit ja teet ja valmistaa eväitään. Kuitenkin: huone on jo ovelta alkaen täynnä erilaisia kieltoja ja määräyksiä, kuten ettei tilassa saa työskennellä ja siksi nettiyhteyttäkään ei ole, astioita ei saa viedä Aleksandrian puolelle… Ovatko opiskelijat tosiaan ihan itse keksineet omaan opiskelijatilaansa tällaisia sääntöjä? Ja kenen tilaa sitten on kaikki muu tila yliopistolla? Kenellä on omaa tilaa?

Yliopistolla opiskelijat ovat pääsääntöisesti julkisessa, yleisessä tilassa ja henkilökunnalla on omia työhuoneitaan ja tiloja. Jos näet sohvalla läppäri sylissä kirjoittelevan ihmisen, hän ei todennäköisesti ole henkilökuntaa vaan opiskelija. Aina tilan ennalta osoitettu käyttö ei kuitenkaan toimi: tapasimme professorin, joka sanoi istuvansa säännöllisesti kahvilassa lukemassa, sillä lukemisen kaltainen työskentely on nykyään tullut työhuoneessa käytännössä mahdottomaksi hallinnollisten kiireiden keskellä.

Kun pieniä laitoksia on keskitetty yliopistolla suurempiin yksiköihin, niin esimerkiksi humanistisen tiedekunnan laitokset ovat joutuneet muuttamaan omista pienistä viihtyisistä tiloistaan suureen Metsätaloon. Tässä muutoksessa tilaa on löytynyt vain henkilökunnalle, joka on nyt loputtomien käytävien varrella omissa huoneissaan. Opiskelijoille varattuja tiloja tai kohtaamispaikkoja ei enää ole. Eikä sohvia.

Keskustakampuksen tiloja on viime vuosina peruskorjattu ahkerasti. Päärakennus, Porthania, Topelia, Aleksandria, Metsätalo… Millaisia näiden “perusparannusten” vaikutukset ovat olleet? Millä tavoin tilat ovat muuttuneet? Kokemuksissamme korostuvat tilojen virtaviivaistuiminen, muuttuminen tehokkaammiksi ja samalla kolkommiksi. Perusparannuksissa tiloista häviää kaikki elämä.

Ainakin huomiotalous on vielä pitänyt näppinsä erossa yliopistosta siinä mielessä, ettei vanhoja rakennuksia ole muutettu viihtyisiä sohvanurkkauksia, kahviautomaatteja ja pöytäkiekkopelejä kuhiseviksi ideahautomoiksi – vanhat rakennukset kantavat seinissään yhä tsaarinaikaisen auktoriteetin muistoja. Kun vanha ja uusi kohtaavat toisensa perusparannusten iljettävässä liitossa, näitä vallan jälkiä ei ole edes haluttu hävittää. Rakennusten käytävät kuiskaavat opiskelijalle: “Sinä et kuulu tänne etkä ole riittävän hyvä. Nöyrry.”

Vielä parikymmentä vuotta sitten arkkitehtien luonnospiirustukset muistuttivat maailmaa neutronipommin jälkeen. Kaikki oli päällisin puolin kunnossa, mutta yhtään ihmistä ei näkynyt. Arkkitehtien ja insinöörien lähisukulaisuus näkyykin siinä vihassa, jota kumpikin tuntee kaikkea elävää (likaista), aktiivista (sekasortoa aiheuttavaa) ja arvaamatonta (vaarallista) kohtaan. Koneen on toimittava moitteettomasti – vaikka kuten Félix Guattari osoittaa, kone toimii vain mennessään jatkuvasti rikki – ja tilallisen dispositiivin on oltava aukoton. Niinpä arkkitehtien suunnittelemat tilat eivät luonnostaan tarjoa mahdollisuuksia tai jätä avoimeksi, vaan kieltävät tai käskevät: istu tässä, älä nojaa tähän, kulje tästä, älä makaa tässä. Vasta vuosien määrätietoinen eläminen voi saada kiviseiniin kirjotut alistamistekniikat kadottamaan äänensä ja unohtamaan tarkoituksensa. Ja peruskorjauksen yhteydessä kaikki alkaa jälleen alusta.

Viime vuosina havainnekuviin on kieltämättä jo ilmestynyt hiiliperäisiäkin elämänmuotoja. Kuten kivi niitä ennen, ovat nekin kuitenkin tarkasti säädeltyjä. Uuden kampuskirjaston havainnekuvissa ei näy nukkuvia opiskelijoita eikä eväiden syöntiä lattialla. Peruskorjattu Metsätalo on funktionalismia parhaimmillaan: jokaisella tilalla on määrätty tehtävänsä, joka kyllä tehdään tiettäväksi ja josta ei turhia neuvotella.

Metsätalossa on kammottavia käytäviä, jotka on kuin tehty siihen, ettei siellä missään nimessä voisi olla mukavasti. Koko talo vaikuttaa suurelta metroasemalta. Äänimaisema on myös osa tilaa. Metsätalon kaikuvat suuret käytävät kantavat kuiskauksenkin kauas. Mitä tarkoitusta tämä palvelee? Tällaisessa tilassa ei ole minkäänlaista mahdollisuutta omaan rauhaan tai intiimiin keskusteluun.

Käytävä on läpikulkua eikä mitään muuta varten, vaikka se olisikin 10 metriä leveä ja 50 metriä pitkä ja nielisi laitosten tilamäärärahoista leijonanosan. Jotta näistä tiloista voisi saada edes hieman iloa elämään, on niitä välittömästi ryhdyttävä käyttämään “väärin”. Matto, patja, sohva ja kasvi kerrallaan voimme ehkä muuttaa nämä bakteerikammoiset laboratoriot ja meluisat asemahallit hikisiksi tehtaiksi ja salaperäisiksi viidakoiksi.

Prekaarista väsymyksestä univallankumoukseen

On myös kysyttävä, miksi opiskelija ylipäätään on väsynyt.

Nykytaloudessa kiinteä pääoma ei enää aineellistu koneisiin ja laitteisiin, jotka kapitalistin pitäisi pyrkiä mahdollisimman nopeasti kuolettamaan. Taloudessa, joka perustuu kykyymme tietää ja oppia, kiinteän pääoman paikalla on pikemminkin oma ruumiimme. Kuten Brett Neilson ja Christian Marazzi huomauttavat, tämän seurauksena ihmisen ruumiista on tullut se kiinteää pääomaa edustava kulu, joka pyritään kuolettamaan mahdollisimman nopeasti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ruumiin ylläpito ulkoistetaan työläiselle itselleen – niinpä vastaamme ja maksamme enenevässä määrin terveydenhuollostamme, koulutuksestamme ja asumisestamme itse. Ruumis on talouden näkökulmasta muuttunut työvälineestä välttämättömäksi kustannukseksi, joka on pyrittävä minimoimaan. Niinpä emme enää löydä tilaa ruumiillemme.

Kuljeskelumme osoitti, ettei nukkumiselle ole yliopistolla tilaa. Tiedontuotannon tehtaassa on tuotettava aineettomia hyödykkeitä ja pysyttävä itsekin immateriaalisena. Niinpä meidän on itse tuotava ruumiillisuus takaisin tähän onnettomuuden tehtaaseen. On otettava haltuun tilaa lepäämiselle ja nukkumiselle, joutilaisuudelle ja hajamielisyydelle.

“Kerran näin, että joku opiskelija oli Aleksandriassa siirtänyt nojatuolin vahtimestarin kopin taakse, valvovan katseen ulottumattomiin ja lepäili siellä – nerokasta!”

Vallataan Aleksandriassa ryhmätyötiloja lepoa ja nukkumista varten. Laitetaan oveen lappu, jossa lukee: ”Täällä saat levätä ja nukkua. terveisin Löhö-Tiikeri”. Valtaamiseen tarvitaan vain kourallinen porukkaa alkuun ja sitten kutsutaan kaikkia väsyneitä tulemaan lepopaikkaan. Kysytään facebookissa: ”Oletko väsynyt?” ja katsotaan mitä ihmiset vastaavat. Vaaditaan, että Aleksandriassa on saatava nukkua! Tehdään tarroja, joiden avulla voidaan merkata lepopaikkoja.

Vaaditaan yliopistolle päivittäinen siesta! – Päiväuni tekee hyvää ajattelulle! Sanotaan ei lentokenttäyliopistolle ja vallataan kaikki sohvat nukkumiselle! Leiriydytään yliopistolle retkipatjojen kanssa! Nukutaan luennoilla! Käperrytään kaappeihin! Hidastutaan, pysähdytään joutilaaseen teenjuontiin ja unohdetaan tehokkuusvaatimukset! Syödään omia eväitä joka paikassa ja viedään astioita opiskelijatilan ulkopuolelle!

Vaaditaan kaikki tyhjät käytäväneliömetrit opiskelijatiloiksi! Otetaan kaikki aulat olohuoneiksi! Vaaditaan yliopistolle 24h säilytyslokerot! Kirjastoihin patjoja ja riippumattoja! Luentosaleihin löhönurkkauksia! Opintoaikojen rajausten tilalle aikaa nukkumiselle!

***

Katso kuvat väsyneiden opiskelijoiden kuljeskelusta: Lepopaikkojen kartoitusta – kuljeskelu yliopistolla

Katso myös: Helsingin yliopiston yökäytössä olevien opiskelijatilojen käyttösäännöt (“Tiloissa yöpyminen, nukkuminen, pyykin peseminen tai muu majoittuminen on kiellettyä.” jne.)
Lue juttu Itä-Suomen yliopiston ylioppilaslehdestä Uljaasta: Missä täällä voi nukkua? (s. 18–19).

Päätimme siis lähteä liikkeelle. Tämänkertaisen kuljeskelun tavoitteena oli siis kartoittaa yliopistolla tiloja, joissa voi nukkua ja levätä ja kokeilla, miltä tuntuu olla poikkeuksellisesti makuuasennossa yliopiston tiloissa. Samalla valokuvasimme lepäilyämme ja keskustelimme tiloista, kokemuksistamme ja pohdimme missä mättää.

Tässä postauksessa alkuun valokuvat kuljeskelusta, myöhemmin raportoimme lisää!

Metsätalon karuissa käytävissä täytyy olla kekseliäs. Kaide saa tälle kertaa tarjota leposijan opiskelijalle.

Metsätalon 6. kerroksen aulasta löytyy pöytiä ahkerointia varten, mutta missä on sohva?

Metsätalon 6. kerroksen aulan muhkeat nojatuolit vaikuttivat hyviltä.

Metsätalon 5. kerroken potentiaalisesti viihtyisässä aulassa on paljon hukkatilaa oleilun kannalta. Missäs sohvat?!!

Metsätalon käytävältä löytyvää hylättyä kaappia pitää kokeilla.

Se toimii! Kaappiin mahtuu käpertymään nukkumaan.

Metsätalon kirjaston 3. krs - sinne pääsee vain hissillä kirjaston perältä. On hiljaista.

Löysimme Metsätalon kirjaston Philosophica-kokoelmasta myös suomalaisen poliittisen filosofian hyllyn. Täällä on rauhallista, voisikohan hyllyjen välissä ottaa torkut?

Ankean kirjaston nurkasta löytyi pieni pöytä ja perustuoli. Sekin tarjoaa mahdollisuuden opiskelijan klassiselle nukkuma-asennolle.

Rohkeimmat voivat kokeilla torkahtamiseen leveitä pöytiä ja niillä lojuvia kirjapinoja.

Aleksandriassa ikkunan vierustan penkeillä mahtuu loikoilemaan. Plussana lämpöpatterin välitön läheisyys.

Yhdessä on mukavaa levätä. Aleksandrian ryhmätyötiloissa on ovet auki, joten sisään vaan. Tilan voi tietenkin myös varata tähän "hiljaiseen aivotyöhönsä".

Puhelutuoli on mukavan hiljainen pesä. Aleksandriassa ihmiset menevät useimmiten rappukäytävään puhumaan puhelunsa, joten tuoli on usein vapaana.

Aleksandrian jokaisessa kerroksessa on parvisänky, sopiva tällekin voipuneelle anonyymille opiskelijalle. Plussat: Mitä ylemmäs menet, sen lämpimämpää on. Ylimmästä kerroksesta suora näkymä taivaalle kattoikkunasta. Leporauhan takaa kaiteessa oleva lappu, jossa lukee: "Puhelusi kuuluu kaikkialle tässä talossa, mutta kukaan ei ole kiinnostunut asioistasi! Ole kiltti ja mene juttelemaan rappukäytävään, taukotilaan, vessaan, pihalle tai vaikkapa katolle, kunhan annat meille työrauhan!"

Aleksandriassa rojuläjien katveesta löytyy hämyisä leposija. Miinuksena, että paperilappusessa lukee: Saa viedä varastoon, kiitos!

Aleksanrdian opiskelijatilan sohvassa saa loikoilla ainakin päiväsaikaan ihan rauhassa. Plussana että myös uniluettavaa löytyy, esim. Neiti etsivä -kirjoja.

Porthanian sohvat ovat ihan pehmeitä. Miinuksena lasiseinän takaa ajoittain kuuluva jumppamusan jumputus sekä kaikuvassa tilassa kiirivä korkokenkien kopina.

Väsymys ei aina kysy paikkaa eikä aikaa. Kielikeskuksen puhesoppeen voi vetäytyä oven taakse.

Jos väsynyt opiskelija ajautuu alimpaan kerrokseen, saattaa portaiden alta löytyä tällainenkin sopukka. Plussana Portsun, Kielikeskuksen ja Aleksandrian välitön läheisyys.

Porthaniassakin portaiden suojasta uupunut opiskelija löysi rauhaisan paikan.

Portaiden alta löytyy luolamaisia lokuksia. Plussana Aleksandrian opiskelijatilan välitön läheisyys.

Tiedätkö hyviä lepopaikkoja? – Kerro niistä kaikille ja vaadi lisää tilaa levolle! Lisää tietosi vaikka kommentteina tähän postaukseen.

Aiheeseen liittyen mielenkiintoista matskua:

• Mari Lindmanin essee “Man får inte sova här” HBL 29.11.2010.
• Sleepers-taideprokkikseen Sleepers: New York.